Tämä saattaa tavoitella parhaimman musiikkiaiheisen dokumenttielokuvan viittaa ylleen, vaikka pragmaattisesta katsojasta tuntuu pahalta katsoa NL-paitaisten nykynuorten ekstaasia, kun uudelleen koottu Agit-Prop laulaa Provinssirockissa.
Tämä saattaa tavoitella parhaimman musiikkiaiheisen dokumenttielokuvan viittaa ylleen, vaikka pragmaattisesta katsojasta tuntuu pahalta katsoa NL-paitaisten nykynuorten ekstaasia, kun uudelleen koottu Agit-Prop laulaa Provinssirockissa. Työväen laulumusiikki nousi 1970-luvun alussa korkeimpiin sfääreihin. Silti tästä jää tavallaan paha maku suuhun. Vain yksi elokuvan aikalaiskertojista on sanoutunut irti koko laululiikkeestä, koska se edusti diktatuurin ihailua ja suurta kusetusta. Näin täytyy sanoa, vaikka sympatiani olivat vielä 1970-luvulla ja 1980-luvun alussakin tässä liikkeessä. Sinikka Sokalta, Aulikki Oksaselta ja Kaj Chydeniukselta on turha odottaa edes heittoa tähän suuntaan. Agentsin basisti Kai Pulliainenkin on sentään ymmärtänyt olla hiljaa näistä vuosista. Se poliittinen liike keräsi eniten suosiota, missä olivat kauniimmat tytöt. Taistolaisilla taisivat olla, mutta etsikkoajan mennessä ohi koko liike haihtui olemattomiin. Onneksi näin.
Kiilusilmäisyydestä syntyi kuitenkin hyvää musiikkia, mutta onneksi kaikkien ei tarvinnut olla nuoria 1970-luvun alussa. Otto Wille Kuusisen viitoittamaa tietä oli vaikea mennä eteenpäin lego-palikoilla leikkiessä.
Dokumentinomaiseksi elokuvaksi kuvaa ja ääntä voi kuvailla laadukkaaksi. Ekstroissa neljä lisälaulua konserttitaltiointina, traileri ja Peter von Baghin kommenttiraita. (PS)