Val­tais­tuin­pe­lin kuu­des tuo­tan­to­kau­si al­kaa ih­meen tah­meas­ti, mut­ta tun­ne joh­tuu tie­tys­ti ver­tai­lu­koh­dis­ta, edel­lis­ten kau­sien rou­heas­ta ot­tees­ta.

Kult­tu­rel­lis­ten tuo­tan­to­jen ta­son mää­rit­te­ly täh­din saa­ti pis­tein pän­nii ai­ka-a­join sekä krii­tik­ko­ja että ku­lut­ta­jia. Jos vä­ki­juo­mien osal­ta asiaa ha­luaa ajat­tel­la toi­sin, miet­tii vaik­ka­pa sitä, os­tai­si­ko tätä pul­lon ta­hi laa­ti­kon. Ga­me of Th­ro­ne­sin ta­pauk­ses­sa skaa­la on pal­jon ki­reäm­pi.

Al­ku ei ni­mittäin lu­paa hyvää. Kat­soin kaik­ki aiem­mat kau­det suu­rin piir­tein put­keen. Nyt ei tämä tul­lut edes mie­leen.

Kir­vestä ei kan­na­ta kui­ten­kin heittää kuo­le­man ta­lon kai­voon. Lop­pu­puo­lel­la kau­si yltää eri­no­mai­seen len­toon ai­van kir­jai­mel­li­ses­ti. Kat­so­ja saa ihas­tel­la ko­ko kaa­no­nin ko­meim­pia koh­tauk­sia. Se­kin on yllättävää, että val­kois­ten vael­ta­jien ar­voi­tus ja al­ku­perä rat­kais­taan. Näin eivät kä­si­kir­joit­ta­jat aja it­seään pus­siin miet­tiessään, kuin­ka ba­naa­lis­ti tämä seit­semän­nen kau­den vii­mei­sessä jak­sos­sa pal­jas­te­taan.

En oi­kein us­ko, että Geor­ge R.R. Mar­tin tai omil­le teil­leen tv-sar­jan teos­sa pai­nel­leet idea­nik­ka­rit ovat ra­ken­ta­neet ta­ri­naa jo etukä­teen. Tiet­tyä jär­jes­telmäl­li­syyttä tee­moi­tuk­ses­sa on kui­ten­kin ha­vait­ta­vis­sa. Dua­lis­mi lei­maa tun­nel­maa, vaik­ka har­maan sä­vyjä on lisät­ty. Unoh­taa ei so­vi myöskään sitä, että sar­ja on pai­koin haus­ka.

Kamp­pai­li­joi­ta on usein kak­si, ja nämä pa­rit ovat ta­val­laan ja­nus­mai­sia, heissä yh­dis­tyy his­to­ria ja tu­le­vai­suus. Vas­ta­pa­rit yh­dis­tyvät fi­lo­so­fi­ses­sa mie­lessä. Nämä hen­kilä­hah­mot ovat to­siaan näh­neet Nietsc­hensä ja kur­kis­ta­neet tois­ten­sa sie­lui­hin. Mie­het te­kevät tyh­myyk­siä, ja nai­set suo­je­le­vat poi­kuei­taan. Äpärä saa vas­taan­sa äpärän.

En­simmäi­sissä kau­sis­sa al­le­go­riat oli­vat pääo­sas­sa kes­kia­jas­ta Ruu­su­jen so­taan ja maa­pal­lon mo­der­niin geo­po­liit­ti­seen his­to­riaan. Ny­kypäivän kan­sain­vael­luk­siin vii­ta­taan.

E­del­lis­kau­del­la tär­keään roo­liin nous­sut uu­si hal­lin­nan muo­to, jär­jestäy­ty­nyt ja mas­soi­hin vai­kut­ta­va us­kon­to, nou­see kuu­den­nes­sa kau­des­sa li­ki ka­to­li­siin sfää­rei­hin. Kau­den lop­pu­puo­lel­la nähdään jo pe­rin fe­mi­nis­ti­siä sä­vyjä.

So­mes­sa ar­vuu­tel­laan jo nyt, ku­ka is­tuu keväällä 2017 al­ka­van seit­semän­nen kau­den ai­ka­na rau­tais­tui­mel­le. Ve­don­lyön­ti­toi­mis­to­jen ker­toi­met pu­hu­vat omaa kieltään. Minä veik­kaan Ty­rio­nia. San­ka­rit sor­tu­vat kuin Ja­mes Dic­keyn ro­maa­nis­sa Syvä jo­ki, mut­ta in­tel­lek­tuel­lit pärjäävät ai­na jos vain kestävät yh­teisö­jen ty­pe­ryyttä. Nai­nen oli­si puo­les­taan liian il­mi­selvä va­lin­ta. Veik­kaan siis puo­li­tuis­ta.