Miksi Tom Jones saati Engelbert Humperdinck tuntuivat mauttomilta silloin kuin he paistattelivat listakärjessä, mutta nyt heitä kuuntelee jo mielellään.
Miksi Tom Jones saati Engelbert Humperdinck tuntuivat mauttomilta silloin kuin he paistattelivat listakärjessä, mutta nyt heitä kuuntelee jo mielellään. Ajalla on ihmeellinen vaikutus. Se kiillottaa suoranaisen roskan nostalgiseksi nautinnoksi. Näin tapahtui Tex Willereille, vanhoille sarjafilmeille ja kaikenkarvaiselle kitschille.
Quentin Tarantino oivalsi tämän 1990-luvun alussa. Alimmassa arvostusluokassa olevista exploitatiivisista halpiselokuvista voi ottaa muodon, jota muovaamalla luodaan uutta taidetta. Black Dynamite vetoaa samaan tunteeseen, mutta tekee enemmän pastissia, aika hauskaa sellaista.
Naistenmies, sielunveli, ex-sotilas ja entinen CIA:n agentti (Michael Jai White) alkaa tutkia veljensä murhaa. Kaikki tämä tehdään kuin luoden uutta 1970-luvun alun blaxploitation-elokuvaa kaikkinen virheineen, kömpelyyksineen ja naurettavuuksineen. Jo pelkästään klaffivirheet ovat nautittavia: mikki näkyy kuvassa, kyynel häviää välillä naisen poskelta, konna ajaa mutkaista tietä taakse katsellen, jyrkänteeltä ajava Porsche muuttuu jenkkiromuksi, jne.
Elokuvan lopussa tavataan vielä herkullinen ajankuva aikansa maailmapolitiikasta. Hauska elokuva.
Laadukas kuva ja ääni, mutta vain 1970-luvun mittapuiden mukaan. Ei ekstroja. (PS)