Täy­ty­nee odot­taa tu­le­vaa pi­den­net­tyä ver­sio­ta, en­nen kuin is­ken tämän täy­sin maan ra­koon. Jo Ho­bi­tin en­simmäi­nen osa hyö­tyi ih­meen pal­jon muu­ta­mas­ta ylimääräi­sestä mi­nuu­tis­ta, jot­ka toi­vat hie­man hengäh­dy­sai­kaa mah­dot­to­man paah­ta­mi­sen vä­liin. Toi­sin sa­noen toi­vot­ta­vas­ti saam­me lisää kes­kus­te­lua toi­min­nan si­jaan. Ho­bi­tin toi­sen osan pe­rus­teel­la voin sa­noa myös sen, että lisä­mi­nuu­tit vä­hentävät ro­man­tii­kan osuut­ta ko­ko­nai­suu­des­sa ai­na­kin suh­teel­li­ses­ti.

Tol­kie­nin ta­val­le kä­si­tellä nai­sia pök­kelömäi­ses­ti nau­ret­tiin ai­koi­naan pal­jon­kin. Syynä oli ka­to­li­lai­nen ko­ti­kas­va­tus, mut­ta myös se, että hän kir­joit­ti ta­ri­nan­sa alun pe­rin omil­le lap­sil­leen. Näil­le on van­hem­pien su­ku­puo­liai­hei­nen ta­ri­noin­ti edel­leen liial­lis­ta in­for­maa­tio­ta. Sor­mus­ten her­ran elo­ku­va­ver­siois­sa oh­jaa­ja Pe­ter Jack­son osa­si koh­da­ta tämän vi­vah­teen asial­li­ses­ti. Ho­bit­ti 2 puo­les­taan yl­tyy suo­ra­nai­siin ime­lyyk­siin, kun mu­kaan on pitä­nyt ympätä vas­ten­mie­li­nen nais­puo­li­nen metsä­hal­ti­ja Tau­riel (E­van­ge­li­ne Lil­ly). On­nek­se­ni en kat­so­nut kos­kaan Lost-sar­jaa, jos­sa hän esiin­tyi.

Ky­se on to­ki Fran Wlas­hin ja Phi­lip­pa Boyen­sin lap­sel­li­sis­ta, on­nek­si tältä osin epä­ta­sai­sis­ta kir­jai­luis­ta, mut­ta pai­noar­voa on myös näyt­te­lijän am­mat­ti­tai­dol­la. Aiem­min näh­dyt, Ca­te Blanc­hett (Ga­lad­riel) ja Sor­mus­ten her­ras­sa kun­nos­tau­tu­nut Mi­ran­da Ot­to (Eowyn), te­kivät ai­van eri­ta­son suo­ri­tuk­set.

Näyt­te­lijöi­den vä­li­nen epä­ta­sa­pai­no on Ho­bit­ti-sar­jan suu­rin epä­koh­ta. Eläväis­ten ja ih­meen hy­vin pro­fi­loi­tu­van kää­pio­tu­si­nan vas­ta­pai­nok­si jou­kon tär­kein hah­mo, Tho­rin, jää Ric­hard Ar­mi­ta­gen per­soo­nat­to­muu­den ta­kia suu­rim­mak­si epäon­nis­tu­mi­sek­si. Hä­nen pitäi­si sentään ol­la tur­mel­tu­van sie­lun sym­bo­li eikä mikään puupök­kelö. Mar­tin Free­man on ta­pan­sa mu­kaan eri­no­mai­nen Bil­bo, mut­ta hän jää jo­ten­kin kat­vee­seen tässä osas­sa. Tol­kie­nin tri­lo­gias­sa ja de­byy­tissä le­gen­da­mai­sia piir­teitä saa­nut Ba­lin (Ken Stott) puo­les­taan vas­taa me­huk­kaim­mis­ta hen­kilö­ku­vauk­sis­ta.

En­simmäi­set puo­li­tois­ta tun­tia tun­tu­vat pet­ty­myk­sen sä­vyi­siltä, mut­ta lo­pus­sa pa­ran­ne­taan selväs­ti. Kir­jan tär­keimmät si­vu­koh­tauk­set me­nevät keh­non­puo­lei­ses­ti. Beor­nin kar­hu­hah­mo si­vuu­te­taan kuin ohi­men­nen. On ymmär­rettävää, että kir­jan jän­nittä­vim­piin koh­tauk­siin kuu­lu­va Synk­metsän hämähäk­kien hyökkäys on ai­ka­mois­ta toi­min­nal­lis­ta pak­ko­pul­laa. Hämähäk­kejä on jo näh­ty niin pal­jon aiem­min.

Sitä vas­toin vaa­ti­vin osa eli Smau­gin rie­hu­mi­nen to­teu­te­taan eri­no­mai­ses­ti. Myös Gan­dal­fin ka­toa­mi­nen Dol Gul­du­rin noi­ta­ku­nin­kaan pa­keil­le nos­taa ko­ko­nai­suut­ta pal­jon­kin. Se on myös täy­sin hyväk­syttävä lisäys ro­maa­niin, sillä Tol­kie­nin myö­hem­missä teks­teissä sel­vi­tet­tiin ai­ka pal­jon mitä etelämpänä ta­pah­tui, vaik­ka al­ku­peräi­sessä ro­maa­nis­sa sii­hen vain vii­tat­tiin. Nälkä ei siis läh­te­nyt, vaan ruo­ka­ha­lu kas­vaa. On hy­vin mie­len­kiin­tois­ta odot­taa ajan­koh­taa, jol­loin Ho­bit­ti-t­ri­lo­gian voi jos­kus ar­vioi­da ko­ko­nai­suu­te­na.