Kaikkien aikojen rakkauselokuva, F.W. Murnaun Auringonnousu — laulu kahdesta ihmisestä esitettiin elävällä säestyksellä Sodankylän 27.
Kaikkien aikojen rakkauselokuva, F.W. Murnaun Auringonnousu — laulu kahdesta ihmisestä (1927) esitettiin elävällä säestyksellä Sodankylän 27. Midnight Sun -festivaalin huipennuksena Isossa teltassa. Vaasalainen Future Film on julkistanut keväällä klassikosta dvd-levyn, jonka erinomaiset lisämateriaalit juhlivat Murnaun merkkiteosta sen ansaitsemalla tavalla. Seuraava esittely sisältää juonipaljastuksia.
George O'Brien esittää Auringonnousun farmaria, joka ihastuu kylään kesälomaa viettämään saapuvaan viileäntyylikkääseen kaupunkilaisnaiseen. Janet Gaynorin vaimo joutuu odottelemaan yksin pariskunnan pienen lapsen kanssa, kun mies lähtee kotoa taas yhteen yölliseen kohtaamiseen.
Viettelijävamppi houkuttelee miestä. Tämähän voisi myydä tilansa ja muuttaa kaupunkiin? – Entä vaimoni?, mies kysyy. — Eikö hän voisi vain hukkua?, kaupunkilainen ehdottaa. Mies raivostuu, mutta häijyn naisen syli ja suudelmat vievät pian vastustuskyvyn. Vielä äsken niin vastenmieliseltä tuntunut ajatus murhasta (ja sen myötä koittavasta vapaudesta) alkaa tuntua mahdolliselta. Saman tien nainen näyttää, miten vaimon hukkuminen saadaan vaikuttamaan onnettomuudelta, ja miten mies voi pelastaa itsensä kellumalla rantaan yhteen sidottujen vesikasvien — osmankäämien – varassa.
Palattuaan yöllisestä tapaamisesta mies pyytää vaimoa veneretkelle kaupunkiin. Yksin odottamaan jätetty ja hyljeksityksi itsensä tuntenut vaimo ilahtuu miehen tarjouksesta. Riemuissaan hän jättää lapsen kotiapulaisen (Bodil Rosing) hoidettavaksi ja laittautuu matkalle.
Veneessä vaimon pahat aavistukset heräävät, kun mies passittaa remminsä katkaisseen ja heidän peräänsä uineen vahtikoiran takaisin kotipihaan ja palaa vaitonaisena soutamaan. Mies välttää naisen katsetta ja nousee puolimatkassa seisomaan veneessä. Hän lähestyy perään käpertyvää vaimoa kädet kohotettuina kuristusotteeseen.
Viime hetkellä mies kuitenkin säikähtää itsekin aiettaan, kääntää veneen ja alkaa vimmaisesti soutaa kohden kotirantaa. – Älä pelkää minua!, anelee mies, mutta vaimo juoksee pakoon heti rantaan päästyään.
Mies seuraa vaimonsa jäljessä ja nousee tämän perässä juuri pysäkille saapuneeseen raitiovaunuun, joka alkaa viedä heitä kohti kaupunkia. Mies yrittää lähestyä, mutta nainen on sulkeutunut kokemistaan kauhun hetkistä ja miehen hirveästä petoksesta.
Kaupungissa mies juoksee raitiovaunusta poistuvan vaimon perään. Nainen on yhä järkyttyneenä omissa ajatuksissaan eikä osaa varoa kaupungin vilkasta autoliikennettä. Mies luotsaa naisen turvallisesti kadun yli. Hän vie vaimonsa istumaan kahvilaan ja tarjoilee välipalaa. Kaupustelijalta mies ostaa kukkia. Kun vaimo näkee kirkon ovella vihittävän avioparin, hän astuu sisään näiden perässä. Pastorin ja hääparin vihkivaloja seuratessaan kirkon penkissä istuva pari havaitsee oman tilansa Mies murtuu itkien vaimon syliin siinä kohdassa, jossa pappi kehottaa sulhasta suojelemaan hentoa puolisoa kaikelta pahalta.
Puhdistumiskokemuksen elähdyttäminä vasta uudestaan rakastunut pari palaa kadulle. He käyvät parturissa ja kampaajalla. Sen jälkeen he otattavat itsestään kuvaajalla (J. Farrell MacDonald) uuden hääkuvan kriisin jälkeen koittaneen uudeksi tulleen liiton merkiksi. Sitten pari lähtee tanssiravintolaan juhlimaan. Hauskasti vietetyn illan päätteeksi on aika palata veneellä takaisin kotiin. Kuunvalo (moonlight) viestii vaimolle uuden kuherruskuun (honeymoon) alkaneen.
Lahdella pariskunta näkee nuotion ympärillä juhlivan ja soittavan seurueen. Auvoisten tunnelmien jälkeen puhkeaa sade, joka yltyy myrskyksi. Mies koettaa kovassa merenkäynnissä soutaa kohti jo häämöttävää rantaa, mutta airo katkeaa. Miehen ei auta muuta kuin ottaa keulasta sinne matkan alussa piilotettu vesikaislalyhde ja sitoa se kellukkeeksi naisen ympärille. Sitten vene kaatuu.
Mies pääsee uimaan rantakivikkoon, mutta vaimoa ei enää näy. Kyläläiset rientävät merelle veneineen ja haravoivat rantavesiä sytytettyjen lyhtyjen valossa. Mitään ei kuitenkaan löydy. Onnettomana mies joutuu palaamaan tyhjin käsin. Kun hän näkee kaupunkilaisvampin — joka tietenkin on luullut suunnitelmansa käyneen toteen — mies raivostuu. Hän juoksee naisen kiinni ja tarttuu tätä kurkusta. Silloin kotiapulainen huutaa ovensuusta, että vaimo on löytynyt — elossa.
Viimeisissä kuvissa vanha kalastaja (Thomas Jefferson) kertoo, miten hän ei voinut antaa periksi, vaan jatkoi etsintöjä, koska tunsi näiden vesien virtaukset. Osmankäämäkimppu oli pitänyt naisen veden pinnalla. Mies sivelee vaimonsa kultaisia hiuksia, jotka meressä ovat avautuneet tiukalta nutturalta pitkiksi ja valtoimiksi kihariksi, ja aviopari suutelee. Onni on palannut taloon ja perheeseen. Juonipaljastukset päättyvät.
Mestarillisimman vampyyrikauhufantasian Nosferatu (1922) ohjannut saksalainen Friedrich Wilhelm Pumpe eli F.W. Murnau (1988-1931) osoittaa Auringonnousussa hallitsevansa täydellisesti myös inhimillisen onnen ja onnettomuuden huiput ja alhot. Elokuva — tai oikeammin siis "laulu kahdesta ihmisestä" — kertoo tämän nimettömän maalaisparin kautta yhden ihanimmista ja elähdyttävimmistä rakkaustarinoista. Ajaton kertomus on yleismaailmallinen ja tunnemyrskyissäänkin tosi. Se on mykän elokuvataiteen kliimaksi.
Tarina perustuu saksalaiskirjailija Hermann Sudermannin (1857-1928) novelliin Die Reise nach Tilsit, joka ilmestyi Sudermannin "liettualaisissa tarinoissa" vuonna 1917. Carl Mayerin (Tohtori Caligarin kabinetti, Viimeinen mies) käsikirjoituksen kautta Murnau sai mahdollisuuden toiveikkaaseen viestiin siitä, että rikkinäisyydessäänkin viettiensä ja synkkien syövereiden vetämä ihminen on kyvykäs aloittamaan aina uudelleen, pyrkimään hyvään ja saavuttamaan onnen.
Elokuvadraama tarvitsee ristiriidan. Rikkinäinen hahmo on mielenkiintoinen. Auringonnousu sisällyttää itseensä vastakkaiset voimat äärimmillään ilmaistuna. On ohjaajan — ja hänen taitavien kuvaajiensa Charles Rosherin ja Karl Strussin — ansiota, että ekspressionistinen musta romanssi ei romahda tuskallisten teemojensa ja painavan vertauskuvallisuutensa, vaan osoittaa nerokkuutensa juuri noiden samojen piirteiden hehkuvassa käsittelyssä. Janet Gaynor sai Oscarin naispääroolista uskollisena vaimona, ja hän onkin uskomaton tunteiden vaihtuessa naisen kasvoilla samassa otoksessa toiveikkaasta ilosta pettymykseen ja kauhuun. Kysymys ei ole mykkäelokuviin usein (ja yhtä usein virheellisesti) liitetystä liioittelusta karikatyyriin saakka, vaan saumattomasta näyttelijäntaiteesta, joka elää hetkessä ainutlaatuisen sulavana. Gaynorin rinnalla yhtä osaava on myös aviomiestä ja farmaria näyttelevä George O'Brien. Hän taipuu murhamiehestä herkäksi rakastajaksi ja huolehtivaksi puolisoksi samalla sekä suurenmoisen dramaattisesti että uskottavasti.
Esimerkki mustavalkoasetelman ja jyrkän tuomitsemisen välttämisestä — tai ehkä juuri mustavalkoisuuden eri puolien välttämättömyydestä ihmisluonnossa, "ei muuten niin kirkkaita nuo valkeatkaan ois" — on rohkeus käyttää tappajan häikäilemättömän petosaikeen rekvisiittaa pelastusrenkaana. Yhteen kiedottu vesikasvien rypäs oli tarkoitettu pelastamaan mies sen jälkeen, kun vaimo olisi hukutettu ja vene onnettomuuden lavastuksena kaatunut. Lopulta rikos mielessä kyhätty väline toimiikin juuri päinvastoin.
Murnau leikkii vastakohtaisuuksilla kautta elokuvan. Murhanhimoisessa aviomiehessä on Nosferatu-vampyyrin ja Frankensteinin hirviön synkkyyttä. Mies liikkuu pelottavan hitaasti, kömpelöstikin laahustaessaan vääjäämättömän oloisesti kohti avuttomana odottavaa naisuhriaan. Kerrotaan, että Murnau laittoi O´Brienin käyttämään jalkapainoja, jotta tämä saisi kulkuunsa tarvittavan raskaan vaikutelman. Miehen kumara asento, joka korostaa selän köyryä ja leveitä olkapäitä, tuo mieleen myös kellonsoittaja Quasimodon — senkin vuoksi, että O'Brien pälyilee ja pahoissa aikeissaan välttää katsekontaktia vaimoon. Vain suuren pään kuontalo ja tummat kulmat näkyvät hartioiden välistä miehen hautoessa synkkiä ajatuksiaan.
Future Filmin dvd-levyn lisämateriaalissa elokuvaaja John Bailey huomioi, miten kaupunkilaisnaisen vasta vuokraemännällä kiillottamat kiiltonahkakengät ryvettyvät rämeellä hänen kerätessään vesikasveja nipuksi miehelle syöttämänsä murhasuunnitelman tueksi. Bailey sanoo, että mustaan liejuun uponneet jäljet kuvaavat myös henkilöiden moraalista tilaa. Näin varmasti onkin, sillä suorempi ja välitön assosiaatio otoksessa ensimmäisenä näkyvästä kaupunkilaisnaisen ja miehen sotkemasta ravasta liittyy sanontaan "astua paskaan". Hyvin tummissa vesissä siis liikutaan.
Auringonnousu on täynnä tällaisia yksityiskohtia, jotka erottuvat ja jäävät rikkaudessaan mieleen filmin kokonaisuuden hallitusta ja kauttaaltaan persoonallisesta tyylistä. Tämä ei koske vain kertomuksen synkkiä juonteita, vaan myös avioparin yhteistä iloa ja hauskoja sattumuksia kaupungilla. Jopa sivuhenkilötkin leimataan piirteillä, jolla he nousevat esiin. Esimerkkinä tanssiravintolan nuoripari, joka näkyy ensin salin ristikkolasin takana ja myöhemmin verhon takana piilossa pussailemassa. Hukuttamismielle on hurjan surrealistinen visio joka toistetaan ajatuskuvana kahteen eri kertaan. Näkymä veteen syöksyvästä vaimosta jää mieleen kuin Hitchcockin tai Buñuelin luomat painajaisnäyt.
O'Brienin murtuneen miehen samaistuminen kirkossa pastorin ohjeistamaan sulhaseen tulkitaan lisämateriaalissa herätyksenkaltaiseksi kokemukseksi. Murheen alhosta nousua seuraavat auvon siivet kannattavat elokuvaa yhteen sen juhlituimmista otoksista. Parin tullessa kaupunkiin vaimo kulki murheen sekoittaman mielensä sumussa vaaralle alttiina autojen tungokseen. Mies juoksi perässä suojellen, mutta hermostunein ja kanttisin liikkein, syyllisyydentuntoisena, yrittäen pelastaa suhteesta mitä pelastettavissa on tai tukeutuen viimeisiin inhimillisyyden rippeisiinsä. Kirkosta kävelevä "uusi hääpari" on kuitenkin oman onnensa suojeluksessa.
Nainen ja mies kävelevät toisiinsa kietoutuneina liikenteen joukkoon kuin Paratiisin puutarhaan ympärillä olevasta "muista-aina-liikenteessä-monta-vaaraa-ompi-eessä" -reaalitodellisuudesta piittaamatta. On kuin leijona ja lammas olisivat hetkeksi päättäneet levähtää vierekkäin sulassa sovussa elon antimista nautiskelemaan — cityvilinä on tässä peto ja nuoripari lammas. Näin vain onnellisten rakastavaisten mielessä, sillä hetken päästä rakastavien suudelman keskeyttää – mainion koomisesti – onnen sumun keskeltä kantautuvat autojen merkinantolaitteet ja kuljettajien huudot.
Paratiisimainen kamera-ajo onnen huuman näkökulmasta on vastine elokuvan alussa nähdylle pitkälle ja vähintään yhtä juhlitulle pitkälle otokselle, joka seuraa O'Brienin "tietä pimeään". Mies kulkee salaiseen kohtaamiseen kaupunkilaisnaisen kanssa kävellen kuunvalossa pimeälle rämeelle. Kamera seuraa miehen kulun myötä alkumatkan selän takaa. Kohta otos vaihtaa kulkusuuntaa vasempaan panoroiden samassa ajossa niin, että kohta mies käveleekin kameraa vastaan naista etsiessään. Mutta mies jääkin vielä kameran oikealle puolelle, otoksen suunnan jatkuessa lehvästön läpi kohti rämeellä huuliaan punaavaa femme fatalea.
Seuraa rendezvous, jota levyn lisämateriaalissa kuvataan yhdeksi elokuvataiteen himokkaimmaksi. Viettelyn ja paheellisuuden määrä on huipussaan ja kohtaus vaatii kaiken Murnaun, hänen kameramiestensä sekä O'Brienin aviomiehen ja Margaret Livingstonin esittämän tumman femme fatalen yhteistyön vaistoherkkyyden. Kaupunkihumun kuvitus on päätähuimaavaa teknisessä taituruudessaan ja vaikuttavuudessaan. Merkittävää on myös musiikin panos. Hugo Riesenfeldin alkuperäismusiikki ja myöhempi Carl Davisin johtama Olympic Chamber Orchestran soundtrack antavat luoville tulkinnoille hyvinkin erilaisia ärsykkeitä ja herätteitä.
Sodankylässä Mononen-kokoonpano (Yrjänä Sauros ja Mikko Perkola) onnistui parhaiten eläytymään sävelin tarinan jokaiseen jaksoon. Hienostuneen villi kamarijatsi sai ajattoman rakkaustarinan tuoreutumaan entisestään. Huuliharppusoinnit, taitavat teemankehittelyt ja ihastuttava melodisuus kasvoivat kauniiksi ja eläväksi, koko puolitoistatuntisen elokuvatarinan kattavaksi kokonaisuudeksi. Mononen tulkitsi musiikillaan oivallisesti Murnaun elokuvan alaotsikkoa "Laulu kahdesta ihmisestä".
Miehen ja avionrikkojan kohtaamisessa maaseudun idylli vaihtuu alkukantaisen villiin pakanallisuuteen. Juureva luonto yhtyy toisen naisen edustamaan — ja miehen silmiin loitsimaan — citysykkeen paheellisuuteen. Murnaun ja tarinan tasapainoisuutta todistaa kuitenkin se, että perinteisesti (meikäläisessäkin vanhassa suomifilmissä) synnin pesäksi mielletty kaupunki paljastuu tässä elokuvassa myöhemmin myös moninaisten positiivisten ilojen ja nautintojen, hyvän elämän, lähteeksi. Sieltähän löytyvät niin kirkko, ravintola, tanssi, parturi- ja kahvilapalvelut kuin valokuvaajan arkielämän sankaruutta juhliva luovuus.
Miehen tappajan vaistoja herätellään vielä katsojan muistissa parturikohtauksessa, jossa O'Brien vetää esiin kääntöveitsen taskustaan — ja vielä lähikuvassa. Keikarirontti on lähennellyt vaimoa ja mies antaa opetuksen: tosin vain nipsaisemalla kukan poikki niljakkeen puvun liepeestä. Murnaun täydellisen vaiston osoitus on lämpimien kasvopyyhkeiden säilytysastia, joka kertoo laitteen kuumuudesta jo ennen kuin Janet Gaynorin käsi siihen osuu. Kuumuus aiheuttaa naisen tahattoman reaktion ja kosketuksen, jonka lipevä häirikkö tulkitsee luvaksi lähentelyyn.
Maalaisten rakastettava kokemattomuus tuodaan hauskasti esiin. Kun parturiliike palvelualttiina toivottaa parin tervetulleeksi uudestaan, ei pikkurouva voi olla vastaamatta: – Ja tulkaa tekin tervehtimään meitä joskus! Samaan hellyttävään naiiviuteen viittaa myös valokuvaajakohtaus. Siinä pari kellauttaa kirmaillessaan koristepatsaan nurin. Patsas on torso, mutta totta kai nuoripari luulee sen pään rikkoutuneen lattiaan kolahtaessa.
Myrskyisä paluumatka ja tragedianuhka veneessä on taas yksi käänteiden huippu. Murnau ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan, vaan lisää jännitettä siinä vaiheessa kun kalastajaveneet lasketaan tummaan veteen etsimään vaimoa — tai tämän ruumista. Lisämateriaalissa Bailey ihastelee jälleen kamera-ajoa, jossa O'Brien veneenkokassa lyhtyineen ilmestyy pimeästä ja kurkottaa hädissään kohti kameraa. Bailey kuvailee, kuinka hieno ja vaikea otos pitää koko ajan näyttelijän kasvot terävänä tämän vähitellen lipuessa vavahduttavaan lähikuvaan. (Ekstroista löytyy mykkä, säestämätön traileri, jossa on käytetty toista otosta kuin itse elokuvassa. Siinä terävyys "pumppaa" edestakaisin, kun tarkennus on liikkuvassa kuvassa hakusalla.)
Tumman veden, veneiden ja sytytettyjen lyhtyjen kohtaus – jonka Bailey arvelee kuvatun studioaltaassa "amerikkalaisena yönä" eli päivällä luotuna yövaikutelmana – tuo mieleen vastaavia näkymiä myöhemmän mestariteoksen lopusta, ohjaaja Jacques Tourneurin ja tuottaja Val Lewtonin B-kauhutuotannon kulttiklassikosta Yö woodoosaarella (I Walked with a Zombie, 1943).
Murnaun otoskollaasit, Rosherin ja Strussin kamerassa luomat päällekkäiskuvaefektit, aktivoivat katsojan tuoreudellaan. Kaupunkikuvissa riennot ja riemujen mahdollisuudet sovitetaan ilmeikkäisiin, rakenteeltaan sisäkkäisiin otoksiin. Jo alussa luodaan tapahtumapaikan kesäiset näkymät junista, laivoista ja uima-asuisista lomanviettäjistä samassa teemoittavassa koosteotoksessa.
Film noiria ja melodraamaa yhdistävä vertauskuvallisuus on yksi Auringonnousun valtti, sillä symbolismi nousee Murnaun käsittelyssä esiin yllättävän hienovaraisesti. Lähes kolmiulotteiseksi lavastetussa ja kuvatussa otoksessa aviovaimo makaa yksin vuoteessaan taka-alalla. Miehen sänky on — siveästi — kuvassa lähimpänä kameraa syvyysvaikutelman korostamiseksi. Vuoteiden välissä on tuoli. Naisen sängyn takana on ikkunan ristikko, josta siivilöityvä valo piirtää peitolle ristikuvion. Näkymä tulee elokuvassa siinä vaiheessa, kun kaupunkilaisnainen on saanut tuhoisan ajatuksen iskostettua miehen päähän. (Myöhemmin, loppukohtauksissa nähdään toisen naisen päällä takki, joka isoruutuisena on myös ristikuvioinen. Hetkeä myöhemmin mies yrittää kuristaa petollisen noidan.)
Loppukuvassa rauha on kuitenkin jo palautunut taloon ja onni perheeseen. Pelastunut vaimo lepää vuoteella aviomiehen suudeltavana. Kiinnostavaa on suuri muutos vaimon hahmossa. Järkyttävä aviokriisi ja elämänkohtalon ristiaallokko (!) — kuolemanpelko, anteeksianto ja sovitus, luonnonkatastrofi ja täpärä, ihmeenomainen pelastus — ovat muuttaneet naista niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Aikaisemmin vaimon vaalean Eloveena-Eevan hiukset ovat olleet tiukassa nutturakypärässä. (Tästä Murnau tekee numeron parturi-kampaamojaksossa, jossa nainen säikähtää kampaajan kättä ja saksia eikä anna koskea tukkalaitteeseen.)
Loppukuvassa vuoteella hiukset ovat avautuneet. Jo vedessä viruessa naisen pitkät, nutturasta vapautuneet suortuvat rinnastuivat siteestään purkautuviin ja pinnalla kelluviin vesikasveihin. Tyynyllä kasvoja kehystävät valon kultaamat hiukset, jotka kertovat laajemminkin vapautumisesta. Gaynorin tiukka nuttura on kenties viittaus vaimon muunkinlaiseen kinteyteen, aviollisen tottumuksen ja perheenäidin velvollisuuksien mukanaan tuoman seksuaalisen jännitteen puuttumiseen. Sitähän aviomies haki tumman naikkosen jännittävämmästä sylistä. Viimeinen kuva kertoo naisen aviollisesta avautumisesta ja on osaltaan taas lupaus suhteen saamasta virvoituksesta. Niin enkelimäinen autuus kuin Gaynoria ympyröikin — samaa pohjustettiin humoristisesti ravintolan humalakohtauksen pään yllä pyörivillä kerubeilla — hiusten vallattomuus kertoo samalla myös rohkaistumisesta ja uudelleen löytyneestä yhteydestä luonnonmukaiseen ruumiillisuuteen.
Future Filmin dvd-levyn kuva ei liene viimeisin restaurointi — maailmalla on elokuvasta jo Blu-ray -versiokin — mutta kulumisestakin kertova kopio on tarpeeksi tarkka osoittamaan filmin ominais- ja erikoislaadun ansiot. Mykkäteoksen säestykseksi on valittavissa joko Hugo Riesenfeldin alkuperäinen tai Carl Davisin versio. Mukana yhden levyn pakkauksessa on runsaasti erinomaisia ekstroja: dokumentti elokuvan tekemisen taustoista, still-kuvia, mykkätraileri ja poistettuja kohtauksia (etupäässä nämä ovat samojen kohtausten eri versioita). Kommenttiraidalla on kuvaaja John Baileyn asiantunteva, taustoja ja elokuvan tekniikoita syventävä selostus.
Auringonnousu on maailman parhaita elokuvia. Futuren dvd lisämateriaaleineen on kulttuuriteko ja toivottavasti alku uusille Murnau-julkaisuille.
Merkittävin dvd:n lisämateriaali on kuitenkin Janet Bergstromin filmiessee Murnaun kadonneesta elokuvasta Four Devils (1928), jonka ohjaaja teki heti Auringonnousen jälkeen. Bergstromin selostuksesta, mykän elokuvan välitekstejä mukailevista tekstiplansseista, säilyneistä still-kuvista, piirrosluonnoksista ja käsikirjoitusversioista koostuu hieno Four Devilsin rekonstruktio. Sekä alkuperäisfilmin mykkä- että myöhempi (tuottaja Foxin kompromettoima) ääniversio ovat hävinneet, eikä kopioita ole löytynyt ainakaan toistaiseksi. Jännittävä kadonneen filmin jäljitysyritys onnistuu kiehtomaan pelkkien fragmenttien yhdistelynäkin. (Filmiarkeologinen löydös vertautuu Sergei Eisensteinin tuhoutuneen Bezhinin niittyjen (1937) rakentamiseen ohjaajan säilyttämien yksittäisten otosten avulla. Eisenstein varovaisena miehenä kun säilytti jokaisesta elokuvansa kohtauksesta ensimmäisen ja viimeisen filmiruudun. Bezhinin niityt löytyy Criterionin Eisenstein-boksista.)
Four Devils – neljä paholaista – kertoo kuolonhyppyä sirkuksessa harjoittelevasta trapetsitaiteilijanelikosta. Ryhmän muodostaa vanhan klovnin kasvattama orpojen sisarusten pari: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Jo lapsuusvaiheen kuvaus on niin sydäntä särkevä, että katsoja ihmettelee, menettääkö Murnau kertomuksen taian lasten kasvettua aikuisuuteen. Mutta pelko on turha. Draama sen kuin väkevöityy maailman houkutellessa sirkukselle vihkiytyneitä nuoria. Loistodokumentista jää mieleen kummittelemaan Murnaun nerokas otos, jossa särkyvä peili muuttuu humaltuneen ja himokkaan nuorukaisen silmissä trapetsin harottavaksi turvaverkoksi. Tietenkään ei otosta eikä verkkoa meille näytetä. Vain käsikirjoitus siitä on säilynyt. Katsoja saa kuvitella sen ja koko Murnaun hävinneen mestariteoksen valmiiksi mielessään. Onneksi muita mestaritöitä 42-vuotiaana auto-onnettomuudessa kuolleella ohjaajalla riitti. (HB)