Pelkäsin pahinta.
Pelkäsin pahinta. Yllättyin myönteisesti.
John Carter –elokuva tavoittaa tärkeimmän, oikean tunnelman. Siksi myös moni vannoutunut fani toivoakseni antaa monet puutteet anteeksi.
Muutama viikko meni, ennen kuin uskalsin mennä katsomaan, miten Marsin sotavaltis John Carter vilahtaa lapsuudenmuistoista ajatuksen voimalla elokuvateatterin kolmiulotteiselle valkokankaalle.
Luin vuonna 1970, seitsenvuotiaana, ensimmäisen Tintti-sarjakuvani Lento 714 ja heti perään Edgar Rice Burroughsin Marsin sankari –romaanin. Kokemuksia voi oikeastaan verrata vain vuosiin 1973-1975, kun ahmin samaan tapaan Tolkienin Taru Sormusten herrasta.
Enpä tainnut olla ainoa, sillä näin teki varmasti valtaosa nyt viisikymppisistä seikkailunnälkäisistä suomalaisista. Vastaava Burroughs-buumi villitsi 1920-luvulla Tove Janssonin muistelmien todistamana. Sarjakuvapiirtäjä Kari Leppänen kertoo samaa 1950-luvusta.
Tällainen painolasti on liikaa oli elokuvatekijä sitten kuka tahansa. Steven Spielbergin Tintti oli suuri pettymys, koska hienon Yksisarvisen salaisuus –albumin tärkein unohtui: hienostunut tunnelma. Jos kaksi adhd-kohtausta eli meritaistelu ja takaa-ajo olisivat jääneet tekemättä, olisin ehkä antanut anteksi. Ensi-ilta-arvostelijat suitsuttivat tästä huolimatta.
Andrew Stantonin ohjaus John Carterista tekee yhtä suuria harha-askelia, mutta tavoittaa tärkeimmän: Burroughsin luoman viktoriaanisen ajan viimeisen henkäyksen ja pulplukemistojen viattoman lapsenomaisen hengen ja tunnelman. Siksi ohjaaja Andrew Stanton saa anteeksi kaikki kököt ratkaisunsa, toisin kuin Spielberg. Ensi-iltaa arvioineet taas eivät pitäneet. Tähän mekaniikkaan täytynee sitten tottua.
Burroughsin ensimmäinen romaani Marsin sankari (Princess of Mars, 1912, Marsin prinsessa ensipainoksessaan Suomessa) ei suinkaan ollut sarjan paras. Vasta seuraavat Marsin jumalat ja Marsin sotavaltias loivat tasapainoisen vahinko-trilogian, joka nousi maailmalla Ray Bradburyn ja meillä professori Anto Leikolan ylistyksen ansiosta scififantasian merkkiteokseksi lopulta vasta muutama vuosikymmen sitten.
Elokuvan käsikirjoituksessa uhrataan kymmeniä minuutteja siihen, mitä sankarille tapahtui ennen kuin hän joutui apassien takaa-ajamana arizonalaiseen luolaan, mistä johti mystinen astraalitason yhteys jokaisen sotilaan nimikkoplaneetalle. Se on punaisena hehkuva sodan symboli Mars. Yritimme pikkupoikana sitä Carterin tapaan taivaalta tihrustella, mutta emme me mitään nähneet. Taitaa näkyä paremmin läntisiltä mailta.
Joka tapauksessa todellinen elokuva alkaa vasta “sense of wonder” –osiolla, kun Carter kaatuilee kevyen painovoiman yllättämänä Marsin hiekkaisella pinnalla. Tärkeä vihreiden tharkilaisten hautomalaitoskohtaus on toteutettu mainiosti. Itse asiassa juuri tämä kaikkein vaikein osio on tehty elokuvaan parhaiten: kolme metriä korkeiden Marsin vihreiden miesten ja naisten mukanaolo muuttuu ihmeenomaisesti takuuksi kaiken toimivuudesta.
Heti kun siirrytään punaisten ihmisten saati valkoihoisten thernien pariin, alkaa tökkiä ja haukotus nousta rinnasta. Onneksi leikkausvaiheessa tämä on havaittu, ja paluu muinaisiin kaupunkeihin leikataan sisään kuin harmitellen muun materiaalin tylsyyttä.
Romaanissa huumoria ja lämpimiä tunteita absorboinut paikallinen koira, uskollinen Woola, on toteutettu tyylikkäästi. Sitä vastoin muiden otusten esittelyyn olisi voinut panostaa enemmän. Burroughsin kirjojen viehätys on juuri näissä ensikohtaamisissa olivat kyseessä sitten Tarzanin kissaeläimet, Pal-Ul-Donin hirmuliskot tai Pellucidarin maharit. Elokuvassa olisi ollut paikallaan kertoa vihreiden isojen thoatien ja punaisten ihmisten pikkuthoatien ominaisuuksista ja eroista. Mainiot valkoiset apinatkin tulevat kuin tyhjästä, ja hurjat marsilaisleijonat banthit mainitaan kuin tiiserinä jatko-osasta, jota tuskin koskaan tuleekaan.
Tässä vaiheessa esiin nousee toinen dilemma ja paradoksi: sankaripari (Taylor Kitsch ja Lynn Collins) ei luo oikeaa tunnelmaa, johon elokuvan vahvuus perustuu. Carter oli klassinen, jykeväleukainen ja errolflynnmäinen sankari, ei mikään haaveilija, kuten Burroughskin joskus ärähti hovikuvittajalleen J. Allen St. Johnille. Dejah Thoris taas, niin, hän oli kauniimpi, naisellisempi ja suloisempi kuin kukaan. Pragmaatikko sanoo tässä kohtaa näin: budjetti asettaa rajansa.
Carter oli saman pulpajan sankarin Zorron tapaan saanut klassisen miekkailuopin. Ratsuväenmiekalla saatu kokemus ei siis ollut kyseessä. Sillähän etupäässä hakattiin maanmatosia, eikä juurikaan miekkailtu. Romaaneissa miekkailu oli miekkailua. Pitkällä miekalla ja lyhyellä. Nyt taisteluissa käväistään järkyttävillä torrakoilla viiltämässä kuin samuraitarinoissa tai tyydytään hakkaamaan kuin conaneissa. Pistoja, väistöjä tai torjuntoja ei tunneta. Koko lajin hienostuneisuus on kateissa.
Yhtä tärkeä kokonaisuus on se, miten salaperäisellä kahdeksannella säteellä lentävät alukset on suunniteltu. Yhdenmiehen aluksista suuriin risteilijöihin ne tuntuvat hyvin autenttisilta kirjan kertomaan verrattuna. Jopa hieman lapselliselta tuntuva thernien jodangalaisille antama tuhoase tuntuu tutulta sarjan myöhemmistä romaaneista, joissa meno yltyi aikamoiseen mielikuvituksenlentoon näkymättömäksi tekevän viitan, jättimagneetin, metallinsulatussäteen, luurankomiesten, aivokirurgian, synteettisten miesten ja jättiläisten parissa.
Kuulostaako tututlta? Varmasti. Kaikkia näitä keksintöjä on surutta hyödynnetty sen sadan vuoden ajan kuin Carter-elokuvaa on saatu odottaa. Ilmiö on sama kuin rockmusiikissa. Pretty Things teki maailman ensimmäisen rockoopperan hyvissä ajoin ennen The Whon Tommya. Jälkimmäinen kuitenkin julkaistiin aiemmin Yhdysvalloissa, missä Pretty Thingsien S.F. Sorrow tuomittiin plagiaatiksi. Samaan lankaan on mennyt moni John Carter –elokuvasta kirjoittanut.
Burroughsin yhdeksänosainen romaanisarja vaikutti jo 1929 Buck Rogers-sarjakuvaan ja seuraavan vuosikymmenen Flash Gordoniin. Tähtien sota on paljon velkaa aivan muille kuin George Lucasin omille ideoille. Lopputulos kuitenkin ratkaisee.
Luulenpa, että klassisen poikien seikkailutarinan ystävät pitävät tästä John Carterista. Varsinkin, kun kolmiulotteisuus toimii poikkeuksellisen hyvin. Minulle se on yhä enemmänkin rasite kuin ilo.
John Carter oli Disneylle kaiketi sen verran taloudellisesti huono projekti, ettemme luultavasti näe thernien pyhän Issuksen häviötä tai pääse sukelluslaivalle, joka painuu syvälle mustien merirosvojen salaperäiseen tukikohtaan Marsin jumalien mukana. Jää näkemättä Marsin nero, kasvi-ihmiset ja Jupiterin luurankoihmiset.
Luultavasti tämä siirtää myös ensimmäisen alkuperäistä kirjailijaa kunnioittavan Tarzanin toteutumisen eläkevuosieni tuolle puolen.
Käsikirjoittajilla on krooninen tarve muuttaa tarinaa ratkaisevilta osiltaan. Yksi yhteen on typeryyttä, mutta miksi aina muutetaan hyvää huonoksi? Olikin mukava seurata, kuinka elokuvan loppuratkaisu vain paransi Carterin tarinan myytinomaisuutta, vaikka se ei perustukaan Burroughsin materiaaliin. Se kuitenkin kunnioittaa kirjasarjan alku- ja jälkisanoja, joissa kirjailija loi totuuden illuusion muistellessaan setäänsä ja jopa tavatessaan sankarinsa.
Jos kuitenkin kävisi niin, että Tarzan kokisi uuden tulemisen, tarzaneissa riittää Marsin sarjaan verrattuna huonoa materiaalia yllin kyllin. Mars-kirjoista oikeastaan vain viimeinen, kirjailijan pojan tehtailema Marsin jätti on kehno tekele. Ja senkin toinen puolikas, Burroughsin itsensä tekemä, on yksi parhaista. Tarzaneista puolestaan ensimmäinen on hyvä, sitten seurasi muutama kohtuullinen. “Janen pelastus” –trilogiaksi omaehtoisesti mieltämäni Talttumaton Tarzan/Kauhea Tarzan/Tarzan ja kultaleijona (1919-1923) on mahtavaa luettavaa edelleenkin.
Sujuva vastaanotto toki vaatii lapsenmielisyyttä, ehkä hieman piilevää romantikkoa ja nostalgian kaipuutakin. Sama koskee tätä John Carter –elokuvaa. Odotan jo innolla BD 3D -versiota. (PS)