Martin Scorsesen kolmituntinen eepos maistuu mässäillen tehdyltä buffet-kattaukselta, jossa on paperilla kaikki mitä hyvältä periodigansterikuvaukselta kaipaisi.
Martin Scorsesen kolmituntinen eepos maistuu mässäillen tehdyltä buffet-kattaukselta, jossa on paperilla kaikki mitä hyvältä periodigansterikuvaukselta kaipaisi. Tarina on polveileva ja maukas, mutta myös pitkään ponnettoman tavanomainen. Kuosi on kyllä kiistattoman komea, mutta kerronnan ote auttamatta geriatrisen seesteinen.
Pettymys on suuri kun nimekäs näyttelijäääkarti löntystelee tarinansa läpi elottomasti ja perin luonnottomasti. Erityisesti Robert De Niron hahmo Frank Sheeran tuntuu luonnottomasti, ja köyhin tuloksin, nuorennetulta mafiakokelaalta, joka näyttää ehkä habitukseltaan plastiikkakirurgilla koko ikänsä viettäneeltä keski-ikäiseltä mieheltä, mutta liikkuu kuin eläkeläinen. Al Pacinon Jimmy Hoffa pärjää vertailussa paremmin, mutta hänkään ei pysty pelastamaan ikämiesten illanviettoa.
Scorsesen itsensä mukaan hänellä oli vaikeuksia löytää kolmituntiselle eepokselleen rahoittajaa ennen Netflixiä. Lopputulos on likimain viihdyttävä eepos, joka tarjoaa koko kestonsa edestä uskottavaa elämää, mutta harmillisen suuri osa tuosta kestosta on videopalveluiden keskivertoviihdykkeiden tavoin tyhjäkäyntiä. Kesto itsessään ei kuitenkaan ole elokuvaan suurin ongelma, vaan koko sopan harmillisen pakotetettu olemassaolo.
Elokuva on omimmillaan sen viimeisessä näytöksessä, jossa hahmot paitsi elävät ikänsä mukaan myös löydetään uutta kerrottavaa mafiooson uran ehtoopuolelta. Vastahakoinen vaellus kohti Jimmy Hoffan murhaa ja luonnollisen poistuman hapuileva odotus sen jälkeen ovat molemmat rautaa elokuvan annissa. Viimeinen tunti onkin elokuvan ydin, jota on sitä ennen pedattu pieteetillä, ja joka itsessään voisi yltää neljän tähden kastiin.
Erinomainen kuva ja pieteetillä rakennettu ääniraita. (IJ)