Sym­paat­ti­sen ro­mant­ti­sen ko­me­dia oh­jaa­mi­nen on yhtä vai­keaa kuin hyvän rock n’ roll –­bii­sin te­ko. Jos sen te­kee vielä tar­koi­tuk­sel­li­sen naii­vis­ti, te­kijöillä on jo ai­van lii­kaa la­ji­tyy­pin pai­no­las­tia ja kuu­li­ja on val­miik­si vas­ta­ha­koi­nen. Oniis­tu­mi­nen on har­vi­nai­nen asia. Tom Hanks osaa tällä ker­taa.

Hän on hyvä­tah­toi­nen puur­ta­ja, jo­ka saa ta­va­ra­ta­lo­ket­jun hal­lin­nol­li­sen lin­jan­ve­don ta­kia pot­kut pitkäai­kai­ses­ta toi­mes­taan. So­siaa­li­nen di­lem­ma on selvä. Hyväkään ja pal­kit­tu työn­te­kijä ei enää kel­paa, kos­ka ei opis­ke­luar­von­sa tai taus­tan­sa ta­kia ei so­vi lii­key­ri­tyk­sen sab­luu­naan. Tämä to­ki unoh­tuu ai­ka no­peas­ti, kun mies me­nee col­le­geen opis­ke­le­maan ta­lous­tie­dettä ja pu­heil­mai­sua.

A­voi­mes­ti frank­cap­ra­mai­nen ko­mea on hyvää viih­dettä. Kat­so­ja saa nau­raa muu­ta­man ker­ran hyvän­tah­toi­seen ta­paan.