Yli 10 300 arvostelua
Uusia arvosteluita lähes päivittäin.
Kaikki parhaat.
Blu-ray

Pappi lukkari talonpoika vakooja

Tinker Tailor Soldier Spy 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: Blu-ray
 
Vuosi: 2011Kesto: 127 minuuttia
Julkaisija: FS FilmKuva:
1080p 2.35*
Ääniraita: DTS-HD MA5.1
 
Ikäraja:
(15)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 15 vuotta.
VET: 276547EAN: 6438044331264

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle ellei toisin mainita.

Elokuva

To­mas Alf­red­so­nin elo­ku­vaa voi ihas­tel­la.

To­mas Alf­red­so­nin elo­ku­vaa voi ihas­tel­la. Se näyttää ja kuu­los­taa hyvältä ja on – pai­koi­tel­len – eri­no­mai­ses­ti näy­tel­ty. Ruot­sa­lai­soh­jaa­ja osoit­ti jo lä­pi­mur­toe­lo­ku­vas­saan, vam­pyy­ri­ta­ri­nas­sa Ystävät hämärän jäl­keen (2008) ymmärtävänsä ka­ru­ja tun­to­ja ja tun­nel­mia, ar­jen har­maut­ta. 80-lu­vun alun Ruot­sin lap­suus­mai­se­mis­ta on Pap­pi luk­ka­ri ta­lon­poi­ka va­koo­jas­sa siir­ryt­ty 70-lu­vun ai­kui­seen Eng­lan­tiin. Pysäh­ty­nei­syys, muu­tok­sen mah­dot­to­muus ja hil­jai­nen epä­toi­vo kal­va­vat myös John le Carrén kuu­lui­sim­man ro­maa­nin fil­mi­ver­sios­sa.
Pap­pi luk­ka­ri on kuin ta­kau­tu­ma 60 — 70 -lu­ku­jen laa­duk­kaa­seen, oma­peräi­seen ja va­ka­va­mie­li­seen ang­loa­me­rik­ka­lai­seen fil­min­te­koon. Tuol­loin oh­jaa­jien ai­hei­na oli usein val­ta­ra­ken­tei­den tut­kai­lu ja kriit­tis­ten sa­la­liit­to­teo­rioi­den muo­toi­lu. Alf­red­so­nin viit­se­liäs huo­lel­li­suus ja elo­ku­van pa­la­pe­li­muo­to nos­ta­vat Pap­pi luk­ka­rin ny­kya­jan su­ku­lais­fil­mik­si vaik­ka­pa Ro­man Po­lans­kin pa­rin vuo­den ta­kai­sen po­liit­ti­sen ar­voi­tusjännä­rin Ghost Wri­ter.
Ai­van Pap­pi luk­ka­rin lo­pus­sa Ju­lio Ig­le­sias vi­rittää il­moil­le iki­vih­reän rans­ka­lai­sen chan­so­nin La Mer, jon­ka Ola­vi Vir­ta lau­loi Suo­mes­sa sa­vi­kie­kol­le – ja Jen­ni Var­tiai­nen äs­kettäin ko­ti­si­vuil­leen. Tässä La Mer kai­kuu brit­tia­gent­tien jou­lu­juh­lis­sa. Lau­lun ai­ka­na John le Carrén klas­sik­ko­kir­jan san­ka­rien ja kon­nien koh­ta­lot rat­kea­vat sil­miem­me eteen au­kea­va­na ku­va­si­kermänä. Alf­red­son si­joit­taa va­kaan kak­si­tun­ti­sen­sa lop­puun tart­tu­van mu­sa­vi­deon! Geor­ge Smi­leyn avus­ta­ji­neen har­joit­ta­man pitkäl­li­sen to­dis­tei­den ke­ruun ja tie­dus­te­lu­pal­ve­luun so­lut­tau­tu­neen kak­soi­sa­gen­tin vä­symättömän jäl­jittä­mi­sen kär­jis­tyk­senä lo­pe­tus up­poaa ker­ron­nal­le an­tau­tu­nee­seen kat­so­jaan kuin kuu­ma veit­si voi­hin.
Ig­le­sias on ehkä ou­to lin­tu klas­sik­kosä­velmän tul­kik­si. Lau­la­ja ei ole kos­kaan ol­lut eri­tyi­sen cool, mut­ta esi­tys so­pii Pap­pi luk­ka­rin ajan­koh­taan. Es­pan­ja­lais­suo­sik­ki on le­vyttä­nyt La Me­ristä vain fil­missä kuul­ta­van ver­sion, jo­ka löy­tyy Pa­rii­sin Olym­pian kon­ser­tis­ta vuon­na 1975 jul­kais­tul­ta li­ve-le­vyltä. Sä­velmän ai­ka­na kan­kaal­la nähtä­vien sho­kee­raa­vien ku­va­va­lin­to­jen ver­taus­ku­val­li­suut­ta al­le­vii­va­taan ai­ka reip­paas­ti. Mitä Pap­pi luk­ka­ri ta­lon­poi­ka va­koo­jas­ta sa­no­taan­kin, niin eri­tyi­sen hie­no­va­rai­nen elo­ku­va se ei kyllä ole.
Sub­tii­li­suu­den puu­te nä­kyy siinä­kin, että Geor­ge Smi­leyn ural­le päät­teek­si va­lit­tu dy­naa­mi­nen kään­ne on lo­pe­tuk­se­na mel­ko ame­rik­ka­lai­nen hap­py end ro­maa­neis­ta tu­tul­le va­koi­lun maail­man har­maal­le emi­nens­sil­le. Ehkä le Carré ei alun pe­rin tar­koit­ta­nut ihan täl­lais­ta, näin ris­ti­rii­da­ton­ta tyy­dy­tystä ja voi­ton­rie­muis­ta re­vans­sia an­ti­san­ka­ril­leen?
Mut­ta lop­pu­koh­taus toi­mii sil­ti ihan kybällä. Se nos­taa ko­ko sii­he­nas­ti­sen ta­sai­ses­ti kul­je­te­tun elo­ku­van il­maan — ja yleisön sen kans­sa. Kat­so­jat saa­vat ver­rat­to­man pal­kin­non seu­rat­tuaan her­keämättä le Carrén ta­ri­nan mut­kik­kai­ta, osin kryp­ti­siä juo­nenkään­teitä, fil­min­te­kijäin 70-lu­vun epoo­kin pik­ku­tark­kaa luo­mis­ta ja Ga­ry Old­ma­nin hie­no­vi­reistä näyt­te­lijän­tai­det­ta.
Päätös­mu­sii­kil­la ja ko­koa­vil­la ku­vil­la Alf­red­son pai­not­taa va­koo­jien­sa rak­kau­selämää, Geor­ge Smi­leyn kuin mui­den­kin, ja vä­lillä sitä agent­tien kes­kinäistä­kin. Pap­pi luk­ka­rin ku­va­vir­ras­sa niin kyy­nel kuin luo­ti­kin jättää yhtä py­syvän vai­ku­tuk­sen, mut­ta hie­no­va­rai­sek­si tätäkään rin­nas­tus­ta fil­missä ei voi sa­noa. Jos­kus vuo­ro­pu­he­lun tar­joa­ma viit­teel­li­nen in­for­maa­tio – ku­ten BBC:n tv-sar­ja­ver­sios­sa 1979 – toi­mii sit­ten­kin pa­rem­min hen­kilöi­den suh­tei­den taus­toit­ta­ja­na ja se­littäjänä kuin Alf­red­so­nin vi­suaa­li­nen se­li­tys­mal­li.
Pap­pi luk­ka­ri välttää toi­min­taa ja ve­toaa kat­so­jan hok­sot­ti­miin. Vä­ki­val­taa on vähän, mut­ta is­keväs­ti. Verk­kai­nen ete­ne­mi­nen mak­saa vai­van. To­mas Alf­red­son oli hyvä va­lin­ta va­koi­luk­las­si­kon elo­ku­va­so­vi­tuk­sel­le. Vielä pa­rem­pi oli­si voi­nut ol­la edellä mai­nit­tu Ro­man Po­lans­ki.
Pap­pi luk­ka­rin ta­ri­nas­sa M16:n eli kut­su­ma­ni­meltään Cir­kuk­sen, Eng­lan­nin ul­koi­ses­ta tie­dus­te­lus­ta vas­taa­van pal­ve­lun, ylimmäl­le hui­pul­le so­lut­tau­tu­nut myyrä on teh­nyt tu­ho­jaan Neu­vos­to­lii­ton hyväk­si jo vuo­si­kym­me­net. ”­Sir­kuk­sen” väis­tyvä joh­ta­ja, koo­di­ni­meltä Cont­rol, epäi­lee lä­him­piä alai­siaan, joh­to­vii­sik­koa. Epäil­lyt ni­metään van­han las­ten­lo­run mu­kaan. Geor­ge Smi­leyn puo­leen kään­nytään Cont­ro­lin kuol­tua, kos­ka ak­tii­vi­pal­ve­lus­ta eläköi­ty­nyt Geor­ge on ul­ko­puo­li­se­na so­pi­vin tut­ki­maan jut­tua.
Pap­pi luk­ka­ri on ilo silmäl­le. Hoy­te van Hoy­te­ma ku­vaa nä­kymät har­mais­sa, syk­syi­sen ala­ku­lon sä­vyissä. Uus­ver­sios­sa jän­ni­tys­koh­tauk­set ta­pah­tu­vat usein päivä­sai­kaan, ar­ki­suut­ta ko­ros­taen. Ajan­ku­van pa­ti­na vä­lit­tyy pu­keu­tu­mi­ses­sa, hiuk­sis­sa, jo­pa Smi­leyn silmä­la­sin­po­kis­sa. Te­le­vi­sio­sar­ja nä­ki kui­ten­kin enemmän vai­vaa ja käyt­ti enemmän le Carrén al­ku­peräis­teks­tiä, jo pi­temmän muo­ton­sa­kin puo­les­ta. John Ir­vi­nin tv-oh­jauk­ses­sa va­koo­jien hämärä­hom­mat sai­vat te­hon­sa vuo­ro­kau­de­nai­ko­jen ja ku­vaus­paik­ko­jen vir­kistävästä vaih­te­lus­ta. Uu­si elo­ku­va on il­meeltään yh­tenäi­nen, mut­ta myös yk­si­pui­nen.
Ga­ry Old­man sel­viy­tyy kai­kel­la kun­nial­la. Erak­ko-S­mi­leyn roo­lis­sa näyt­te­lijä pidät­te­lee ja vetäy­tyy sisäänsä. Suu­rin ul­koi­nen ele on hor­jah­dus por­tai­kos­sa, kun van­he­ne­van mie­hen sydän vielä ker­ran me­nee rak­kau­des­ta syrjäl­leen. Kos­ka fil­min kat­so­ja ei juu­ri saa tu­tus­tua Smi­leyn hui­ken­te­le­vai­seen vai­moon, La­dy An­niin, kuin mui­den vih­jai­le­vien pu­hei­den kaut­ta, Old­ma­nin reak­tio saat­taa tun­tua pe­rus­te­le­mat­to­mal­ta. Sen ehkä ymmärtää vain sitä taus­taa vas­ten, että on lu­ke­nut kir­jat tai näh­nyt BBC:n Smi­leystä te­kemät kak­si tv-sar­jaa.
S­mi­leyn osa ei tuo­nut näyt­te­lijäl­le Os­ca­ria. Ehkä Old­man on liian­kin lä­pi­tun­ke­ma­ton ja liik­ku­ma­ton Smi­ley. Tul­kin­ta ei kas­va Alec Guin­nes­sin Smi­leyn kos­ket­ta­vuu­teen, pettävään peh­mey­teen ja hah­mon poh­jim­mai­seen tai­pu­mat­to­muu­teen. (Sar­jas­sa Smi­ley’s Peop­le hen­kilön luon­teen­piir­tei­siin lisät­tiin kylläs­ty­nei­syyttä ja kat­ke­ruut­ta). Guin­ness on hie­no­va­rai­suu­den, sen sub­tii­liu­den hen­kilöi­tymä. Ne silmä­la­sit­kin Guin­nes­sin Smi­ley eh­ti jo käyttää tv-sar­jas­sa.
Cir­kuk­sen joh­to­po­ru­kan hen­kilö­ku­vis­sa Alf­red­so­nin fil­mi­ver­sio jää jo kalk­ki­vii­voil­la. Näyt­te­lijäin osaa­mi­sen puut­tees­ta ei ole ky­se. Cont­ro­li­na John Hurt lois­taa niin kauan kuin ta­ri­nas­sa nä­kyy. (Hurt saa on­nek­si ve­roi­sen­sa roo­lin, kun ver­taa mi­ten tyhjän pääl­le Lars von Trier näyt­te­lijän jät­ti Me­lanc­ho­lias­sa!). To­by Jo­ne­sin esittämä Per­cy Al­le­li­ne on pa­han­si­sui­nen, yli­mie­li­nen pik­ku­mies. Hah­mos­sa ei hai­se Mic­hael Ald­rid­ges­ta sar­jas­sa huo­ku­nut­ta etuoi­keu­tet­tua auk­to­ri­teet­tia.
To­by Es­ter­ha­se­na Da­vid Den­cik jou­tuu hän­kin elo­ku­vas­sa tur­han ah­taal­le. Pap­pi luk­ka­ris­sa ei yk­sin­ker­tai­ses­ti ole ai­kaa ke­hi­tellä roo­lia tar­peek­si (tai sitä ei osa­ta kä­si­kir­joit­taa tai hen­kilöoh­ja­ta). Ber­nard Hep­to­nin Es­ter­ha­se oli BBC:n sar­jan valt­te­ja. Kan­nat­taa ver­ra­ta esi­mer­kik­si Hep­to­nin ja Den­ci­kin rin­nak­kai­sia ta­po­ja hy­pis­tellä Es­ter­ha­sen pu­kua hah­mon tur­ha­mai­sen neu­root­ti­suu­den il­mai­se­mi­sek­si.
Kaik­kein hei­koim­mal­le jou­kos­sa jää yleensä mo­nes­sa mie­lessä mit­ta­van Cia­ran Hind­sin osa Roy Blan­di­na. Tv-sar­jas­sa Te­ren­ce Rig­by on unoh­tu­ma­ton rot­ja­ke – ja saa lisäk­si eräät par­hais­ta vuo­ro­sa­nois­ta. Hinds voi elo­ku­va­ver­sios­sa vain kä­vellä por­tais­sa ja vi­heltää het­ken ajan is­kelmää. Kos­ka sen sä­vel on het­ki sit­ten kuul­tu yk­si­tyi­sek­si tar­koi­te­tun pu­he­lin­kes­kus­te­lun ai­ka­na, Blan­din viat­to­ma­no­loi­nen vi­hel­lys saa uh­kaa­van mer­ki­tyk­sen. Mut­ta Alf­red­so­nil­le riittää ku­mar­rus tähän suun­taan. Ai­hel­maa ei mi­tenkään myö­hem­min seu­ra­ta tai sy­ven­netä – mikä muu­ten­kin on ko­ko elo­ku­van on­gel­ma: mo­ni asia jää le Carrén ro­maa­nien sisällön run­sau­den joh­dos­ta elo­ku­vas­sa vain hei­tok­si ja raa­pai­suk­si. Useim­mi­ten Cir­kuk­sen jä­se­net nähdään vain tois­tu­vi­na, ää­nettö­minä vä­li­ku­vi­na kuin muis­tu­tuk­se­na yleisöl­le, että jo­ku tässä po­ru­kas­sa on se myyrä. Iso on­gel­ma siinä on vain se, et­tei kat­so­ja saa pet­tu­rieh­dok­kais­ta tar­peek­si tie­toa vä­littääk­seen pal­joa­kaan lop­pu­tu­lok­ses­ta.
E­dellä sa­not­tu pä­tee myös Co­lin Firt­hiin. Suu­ren­moi­nen brit­tinäyt­te­lijä ja Os­car-täh­ti jää yllättävän vä­rittömäk­si Bill Hay­do­nin herk­ku­roo­lis­sa. Bri­tan­nian ny­ky­suu­ruus ei tar­joa vas­tus­ta Ian Ric­hard­so­nin su­ve­ree­nil­le tyy­lit­te­lyl­le sar­ja­ver­sion Hay­do­ni­na. Kum­mal­li­ses­ti Alf­red­so­nin elo­ku­va pel­lei­lee tuo­mal­la Hay­do­nin pol­ku­pyörän­kin Cir­kuk­sen pää­ma­jan ti­loi­hin. Ian Ric­hard­son sai pal­jon enemmän te­ho­ja pelkästä tee­ku­pis­ta.
Myös Smi­leyn pitkä kes­kus­te­lu Hay­do­nin kans­sa oli hur­jem­paa seu­rat­ta­vaa van­hem­mas­sa Pap­pi luk­ka­rin tul­kin­nas­sa. Tässä tyy­dytään si­vis­ty­nei­siin lat­teuk­siin. Nuo­ri­na niin lä­heis­ten Hay­do­nin ja Pri­deaux´n koh­taa­mi­siin Alf­red­son an­taa kyllä ti­laa. (Mut­ta eivätkö nuo pit­ki­te­tyt kat­seet tans­si­lat­tian yli ole lä­hellä kli­seitä?) Te­le­vi­sio­ver­sio pidättäy­tyi tässä mie­lessä kai­nos­ti. Ehkä tv-tuo­tan­non täy­tyi hä­ve­liäi­syys­syistä vielä tuol­loin tyy­tyä viit­teel­li­syy­teen, vih­jauk­siin ja si­vu­lau­sei­siin? Sil­ti jäl­kimmäis­ten vai­ku­tus oli ver­rat­to­mas­ti Alf­red­so­nin suo­ra­su­kai­suut­ta voi­mak­kaam­pi. John Ir­vi­nil­le mies­ten koh­taa­mi­seen riit­ti pa­ri ku­vaa, kun huo­leh­dit­tiin, että ne oli­vat sitä­kin tär­keäm­piä.
Hen­kilöissä suu­rin poik­kea­ma uu­des­sa elo­ku­vas­sa al­ku­peräi­seen ta­ri­naan ver­rat­tu­na on kui­ten­kin Smi­leyn oi­kea kä­si Pe­ter Guil­lam. Mic­hael Jays­ton te­ki te­le­vi­sios­sa ver­rat­to­man osa­suo­ri­tuk­sen kar­hean mie­hekkäänä, lo­jaa­li­na Guil­la­mi­na. (Ker­ro­taan, että roo­lin pe­rus­teel­la Jays­to­nia jo­pa har­kit­tiin Ja­mes Bon­dik­si.) Lu­paa­vas­ti tv- ja fil­mi­roo­leis­sa esil­le pääs­syt Be­ne­dict Cum­ber­batch kär­sii Brid­get O’­Con­no­rin ja Pe­ter St­raug­ha­nin kä­si­kir­joi­tuk­sen oi­kus­ta. Suu­rem­mit­ta spoi­le­reit­ta sa­not­ta­koon, että ai­van väärän­lai­nen po­liit­ti­nen kor­rek­tius muut­taa Guil­la­min le Carrén luo­mas­ta hen­kilöstä täy­sin, eikä edes fil­min it­sensä kan­nal­ta ko­vin us­kot­ta­vas­ti tai on­nis­tu­nees­ti.
Kat­hy Bur­ke ihas­tut­taa Smi­leyn van­ha­na, lem­men­ki­peänä apu­lai­se­na Con­nie Sach­si­na — eläk­keel­le vä­ki­sin siir­ret­tynä kruu­nun­raak­ki­na hän­kin. Bur­ke ja Old­man so­pi­vat toi­sil­leen kuin han­si­kas kä­teen. Oli­han Kat­hy Bur­ke avain­roo­lis­sa Old­ma­nin ai­noas­sa – ja mes­ta­ril­li­ses­sa – oh­jaus­työssä Nil by Mouth (1997), jo­ka ker­toi epä­suo­ras­ti Old­ma­nin omaa ta­ri­naa al­ko­ho­lis­ti­per­heestä. Bur­ken ja Old­ma­nin yh­teis­pe­li pe­las­taa pal­jon jak­sos­sa, jos­sa tur­vau­du­taan hiu­kan help­poi­hin rat­kai­sui­hin (pal­jas­ta­viin va­lo­ku­viin). Alf­red­son käyttää har­mil­li­ses­ti Sach­sin ope­tus­toi­men taus­ta­na — ku­vauk­sel­li­ses­ti ku­lah­ta­nees­sa rap­peu­tu­nees­sa kar­ta­nos­sa — epäai­don­tun­tuis­ta ”­va­pau­tu­neen” opis­ke­li­ja­nuo­ri­son lem­men­leik­kiä.
Tom Har­dy on­nis­tuu var­sin hy­vin Ric­ky Tar­ri­na. To­ki Hywell Ben­net­tin tv-Ric­ky yllättäen ra­kas­tu­va­na nais­ten­mies­va­koo­ja­na oli van­kem­paa te­koa, mut­ta Har­dy her­kis­te­lee tul­kin­tan­sa sil­ti voi­ton puo­lel­le. Sen si­jaan se, että maan al­la ole­va kaik­kien vai­noa­ma agent­ti pii­lou­tui­si juu­ri Smi­leyn ko­tiin, tun­tuu vir­heeltä.
BBC:llä oli vielä 70-80 –­lu­ku­jen vaih­tees­sa va­raa ol­la tui­jot­ta­mat­ta bud­jet­tia. Kun Sir Alec oli lu­pau­tu­nut pääo­saan, sar­jan te­kijäin ”käy­tettä­vissä oli ko­ko Na­tio­nal Theat­re”. Yk­si hie­noim­pia kaap­pauk­sia sar­jaan oli Ian Ban­nen epäon­ni­sen agent­ti Jim Pri­deaux’n roo­liin. Ban­nen te­kee de­fi­ni­tii­vi­sen tul­kin­nan pal­jas­te­tuk­si tu­le­vas­ta va­koo­jas­ta, jo­ka jou­tuu en­ne­nai­kai­sel­le eläk­keel­le sa­lai­ses­ta pal­ve­lus­ta ja pää­tyy maa­seu­dul­le poi­ka­kou­lun leh­to­rik­si. Tv-ver­sio voi tuh­lail­la ai­kaa Pri­deaux’n ul­ko­maan­tehtävän vai­hei­den tark­kaan seu­raa­mi­seen ai­na ra­ja­ny­li­tyk­sestä kiin­nijää­mi­seen. Pri­deaux’n ta­ri­na on Smi­leyn kes­kus­hen­kilön ohel­la ko­ko Pap­pi luk­ka­rin ker­to­muk­sen selkä­ran­ka.
Mark St­rong te­kee Pri­deaux’­na elo­ku­va­ver­sios­sa sinänsä pä­tevää työtä. Usein ko­vik­sia ja kon­nia esittä­nyttä näyt­te­lijää ei mel­kein tun­nis­ta it­sek­seen. Mut­ta taas­kaan kä­si­kir­joi­tus ja oh­jaus eivät saa hen­kilöstä kaik­kea ir­ti. Mie­hen agent­ti­ky­vyistä an­ne­taan kou­lu­tun­nil­la näy­te luok­ka­huo­nee­seen ta­kas­ta lentä­neen pöllön nu­jer­ta­mi­ses­sa, har­mi vain, että lin­tu näyttää di­gie­fek­tiltä. Pri­deaux’n koh­taa­mi­set yk­sinäi­sen Bill-po­jan kans­sa jäävät ke­hit­te­lyä vail­le. Toi­sin kuin tv-ver­sios­sa, jos­sa opet­ta­jan ja po­jan yh­tey­dellä, yh­tei­sillä sa­lai­suuk­sil­la ja ul­ko­puo­li­suu­den tun­teil­la oli mer­ki­tys. John Ir­vin an­toi oh­jaa­ja­na mo­lem­pien hah­mo­jen kas­vaa ja löytää oma ti­lan­sa ta­ri­nas­sa.
E­lo­ku­vas­sa agent­ti Pri­deaux’n epäon­ni­nen ul­ko­maan­keik­ka (tässä Un­ka­riin, tv-ver­sios­sa Tsek­kos­lo­va­kiaan) – ko­ko ju­tun ydin — käydään lä­pi kaa­va­mai­se­na an­sa­na, jon­kin Bon­din tai Bour­nen esit­te­ly­jak­son tyy­liin. Jän­ni­tyk­sen nos­tat­ta­mi­ses­ta ja vas­ta­puo­len möhläyk­sistä puut­tuu jäl­leen sitä hie­no­va­rai­suut­ta, pa­him­pa­na esi­merk­kinä suu­ren­nus­la­sin al­le jou­tu­va tar­joi­li­jan hi­ki­pi­sa­ra, jos­sa on tem­pun ma­kua. BBC:n ver­sio luot­ti le Carrén teks­tiin, ja sen pa­rem­pi.
Vaik­ka moi­tin elo­ku­va­ver­sio­ta sen lu­kui­sis­ta syn­neistä, poik­kea­mis­ta ja ti­lai­suu­den käyttämättä jättä­mi­sistä, Pap­pi luk­ka­ri ta­lon­poi­ka va­koo­jaa voi suo­si­tel­la tässä­kin muo­dos­sa. Alf­red­so­nin fil­mi poik­keaa val­ta­vir­ras­ta eduk­seen ja säi­lyy ta­sok­kaa­na, yleisöystäväl­li­senä lop­puun saak­ka.
Mikään mo­nien jo heh­kut­ta­ma täy­so­su­ma se ei le Carrén so­vi­tuk­se­na kui­ten­kaan ole. BBC:n te­le­vi­sio­ver­sio on yhä niin rea­lis­ti­sen tun­tui­nen, että se pa­kot­taa ajat­te­le­maan ro­maa­nin esi­ku­via to­sielämästä: kak­soi­sa­gent­ti Kim Phil­byä ja mui­ta maan­sa myy­neitä ”­Camb­rid­gen vi­to­sia”. Ku­ten eräs ul­ko­mai­nen blo­gis­ti jo kir­joit­ti: kun To­mas Alf­red­son jou­tuu pie­tee­tillä pa­ker­ta­maan kylmän so­dan 70-lu­vun val­ko­kan­kaal­le uu­del­leen, John Ir­vin ja BBC:n fil­mi­ryhmä asui­vat siellä.
Al­ber­to Ig­le­sias on teh­nyt mu­siik­kia mo­neen ar­vos­tet­tuun elo­ku­vaan. Pap­pi luk­ka­rin mu­sii­kis­sa ei ole mitään eri­tyistä vi­kaa. On vain niin, että BBC:n Geoff­rey Bur­go­nil­ta sar­jaan ti­laa­mien sä­vel­lys­ten rin­nal­la (ah, se Nunc Di­mit­tis!) mel­kein mikä ta­han­sa fil­mi­mu­siik­ki kal­pe­nee.
Pap­pi vai luk­ka­ri? Mo­lem­pi pa­rem­pi. Ehkä tv-ver­sio ja Alec Guin­ne­sin tul­kin­ta Geor­ge Smi­leystä kan­nat­taa, jos mah­dol­lis­ta, kat­soa vas­ta uu­den elo­ku­van jäl­keen. BBC:n Tin­ker, Tai­lor, Sol­dier, Spy löy­tyy se­kin DVD-Op­paas­ta ar­vioi­tu­na. Tup­la­le­vyä on verk­ko­kau­pois­ta saa­nut al­le kym­pillä, pos­ti­ku­lui­neen. (HB)

Kuva, ääni & ekstrat

Keskitason kuva ja laadukas ääni. Kuvan rakeisuudella on haettu vanhan ajan tunnelmaa, mutta tehokeino lienee jo kaluttu tyhjiin. Ekstroissa kommenttiraita ja 24 min. haastattelut. (PS)
09/07/2012
09/07/2012
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2020 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy