Mah­dot­to­mal­ta ja sil­ti pe­rin us­kot­ta­val­ta mais­tu­va ta­ri­na pik­ku­tytöstä, jo­ka op­pii oma­va­rai­sek­si kun per­heenjä­sen ker­ral­laan ka­toaa ympä­riltä. Ka­ro­li­nan suoa­lueil­le si­joit­tu­va ta­ri­na avau­tuu dek­ka­rin ta­voin, mut­ta yh­den hir­mu­teon si­jaan polt­to­pis­teessä on elämän mu­ser­ta­va pai­no, jon­ka al­la syn­tyy kuin syn­tyy­kin ti­mant­ti.

De­lia Owen­sin sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin (2018) pe­rus­tu­va elo­ku­va on ihail­ta­van hal­lit­tu ja har­kit­tu ai­kuis­tu­mis­ta­ri­na, jo­ka löytää oman paik­kan­sa eko­sys­tee­missään vas­toinkäy­mis­ten kaut­ta, mut­ta sa­mal­la eleettömän ai­dos­ti. Kau­nis ta­ri­na saa tässä my­kistävän kau­niin ja rau­hal­li­ses­ti sol­ju­van kuo­sin, jo­ka vie vai­vat­ta mu­ka­naan. Lo­pul­ta suo nä­kee kuo­le­man jos toi­sen­kin, mut­ta ei pidä niitä ka­ma­li­na ta­pah­tu­mi­na.

Liian har­va elo­ku­va pe­rus­tuu ny­kyään kir­joi­hin, ja liian mo­nel­la elo­ku­val­la ei ole mitään sa­not­ta­vaa. Tällä on.