E­ri­lai­nen su­per­san­ka­ri-e­lo­ku­va hyl­kiöistä, jot­ka hit­sau­tu­vat yh­teen pa­kon edessä nous­tak­seen Pom­pe­jin voi­mal­la ete­nevää pa­huut­ta vas­taan. Lähtö­koh­ta vel­loo jos­sa­kin elämän mer­ki­tyk­settö­myy­den ja it­se­tu­hoi­suu­den vä­li­maas­tos­sa, mut­ta vä­hi­tel­len va­lon­heit­ti­met saa­vat lisää vir­taa ja epä­to­dennäköi­nen jen­gi nou­see par­ras­va­loi­hin. Tämä on yhtäläi­sissä mi­toin su­pe­ran­ka­ri-mättöä ja fi­lo­so­fis­ta tut­kiel­maa elämästä sen yhtäältä en­dor­fii­ni-ah­de­tun ja toi­saal­ta tyhjäk­si pum­pa­tun ää­ri­lai­dan kaut­ta näh­tynä.

Lie­nee ajal­lem­me omi­nais­ta, että su­per­san­ka­ri-e­lo­ku­vas­sa­kin mie­len­ter­vey­son­gel­mat väräyttävät sei­so­mog­ra­fia. Tässä tee­maa kä­si­tellään hyvällä maul­la ja pe­riaat­tees­sa muun toi­min­nan tuok­sin­nas­sa, mut­ta kui­ten­kaan ma­ton al­le la­kai­se­mat­ta. Lop­pu­tu­lok­se­na on yllättävän ve­toa­va seik­kai­lu, jos­sa san­ka­rit eivät uh­maa niinkään ul­koi­sia mit­to­jaan kuin sisäistä pai­no­las­tiaan ot­taak­seen paik­kan­sa kaa­no­nis­sa. Ase­tel­ma ei mais­tu ki­kal­ta vaan oi­val­luk­sel­ta, jo­ka va­lit­see suu­rim­man mah­dol­li­sen haas­teen ja val­jas­taa kaik­ki voi­man­sa sen voit­ta­mi­seen. Su­per­san­ka­rie­lo­ku­vien jou­kos­sa tämä on ruu­din­kek­sijä. Lo­pun pal­kin­to to­sin jää hätäi­sek­si.