Rum­pa­lik­si opis­ke­le­va poi­ka pää­see gu­ru­na pi­de­tyn bän­di­joh­ta­jan (roo­lis­taan Os­ca­ril­la pal­kit­tu J. K. Sim­mons) sii­ven al­le, mut­ta huo­maa pian, että kai­na­los­sa tu­lee enemmän nyrk­kiä päin näköä kuin ta­pu­tus­ta olal­le tai loh­tua opin­tiel­le.

Täy­del­li­syy­den ta­voit­te­lus­ta sa­dis­ti­sin ja yhtä­lail­la myös ma­so­kis­ti­sin el­kein ker­to­va elo­ku­va pyr­kii ai­heen­sa ta­voin hal­lit­se­maan ker­ron­nan tah­tia yli-in­hi­mil­li­sen tar­kas­ti. Elo­ku­va on­nis­tuu­kin luo­maan na­pa­kas­ti het­kessä elävän draa­man, jo­ka löytää selvää ryt­miä poh­ja­fii­lis­ten ja maail­man hui­pul­la olon vä­lillä. Tämä tah­din­pi­to on hy­vin esillä elo­ku­van rak­kaus­ta­ri­nan vuo­ris­to­ra­ta­mai­ses­sa kul­je­tuk­ses­sa, jo­ka vuo­roin löytää pi­toa ja ti­pah­taa jäi­hin, mut­ta ka­pel­li­mes­ta­ri­mai­sen kont­rol­lin tai­dok­kain näy­te on ta­ri­nan fi­naa­li. Elo­ku­van lop­pu­hui­pen­nus me­nee lo­pul­ta yli­pitkäk­si rum­pu­fe­tis­sik­si, mut­ta tätä edeltävät tah­din­vaih­dot ovat li­ki ne­rok­kai­ta.

Lä­peensä na­pak­ka elo­ku­va leik­kaa hah­mois­ta sel­lai­set ohuen ohuet sii­vut kuin ko­kee tar­peel­li­sek­si, jättää taus­ta­ri­nat si­vu­lau­sei­siin, eikä kos­kaan su­kel­la sy­vem­piin mo­tii­vei­hin tai hah­mon­ke­hi­tyk­sen syö­ve­rei­hin. Ai­na hyvä J.K. Sim­mons on tässä enig­maat­ti­nen kimp­pu per­fek­tio­nis­mia ja sa­dis­mia, ja tun­te­mat­to­mam­pi Mi­les Tel­ler niin ikään hyvä mu­sii­kaa­li­sen ram­bon roo­lis­saan.

Herkän pi­don kans­sa kamp­pai­le­va elo­ku­va ei pelkää an­taa kep­piä he­ti pork­ka­nan perään, eikä koe tar­peel­li­sek­si hi­das­taa tah­tia edes vauh­titöys­syn tul­len, jo­ten ta­pah­tu­mis­ta on help­po ir­taan­tua. Sil­ti ker­to­muk­sen vim­mai­nen drai­vi pa­kot­taa ta­pah­tu­mia eteenpäin. Elo­ku­van jäl­keensä jättämät tun­teet ovat epäus­ko, ki­pu ja sää­li — jo­ten tässä mie­lessä elo­ku­va on ai­na­kin on­nis­tu­neem­pi herät­te­lijä kuin ko­hut­tu "Fif­ty Sha­des of Grey".