Ta­sok­kaan Sh­rek-sar­jan uu­sin elo­ku­va saat­te­lee ta­ri­naa päätök­seen. Ame­ri­kois­sa Sh­rek ja ikui­nen on­ni mark­ki­noi­daan ani­maa­tio­me­nes­tyk­sen ”­vii­mei­senä lu­ku­na”. Vih­reä jät­ti on kes­ki-iän krii­sissä. Huo­let­to­mat poi­ka­mies­hir­viöpäivät ovat ta­ka­na.

On­ni ku­kois­taa oman Fio­nan kans­sa, mut­ta mu­ta­kyl­vyssä mu­hi­mi­sen ja ry­teiköissä kar­ju­mi­sen si­jas­ta per­heenpäätä kut­su­vat nyt ar­ki­sem­mat, vä­hemmän jän­nittävät as­ka­reet. Hir­viön ko­ti­kon­nuis­ta on tul­lut tu­ris­ti­rysä ja Sh­re­kistä sen il­mai­nen nähtä­vyys. Pian pa­pa­raz­zit ja pien­ten vih­rei­den mons­te­ri­las­ten luo­mu­vaip­po­jen pa­pa­na­rat­siat ot­ta­vat jät­tiä niin pal­jon pää­pau­ku­raan, että Sh­rek vaa­tii etäi­syyttä ja laa­tuai­kaa it­sel­leen.

Il­keä Tit­te­lin­tuu­re äkkää hei­kon koh­dan hyvän­tah­toi­ses­sa Sh­re­kissä ja käyttää ti­lai­suut­ta hyväk­seen. Puo­li­kas val­ta­kun­taa kun ei Tit­te­lin­tuu­rel­le riitä. Prin­ses­sas­ta­kaan ei ole niin vä­liä, kun­han vain pää­si­si yk­sin­val­tiaak­si. Tit­te­lin­tuu­re te­kee mons­te­ril­le tar­jouk­sen, jos­ta ei voi kieltäy­tyä. Eikä Sh­re­kin tar­vit­se vas­ta­pal­ve­luk­si kuin luo­vut­taa yh­den ai­noan päivän viat­to­mas­ta lap­suu­des­taan.

Lähtö­koh­ta­na ta­ri­nal­le on Grim­min vel­jes­ten sa­dun ove­la Tit­te­lin­tuu­re. Kä­si­kir­joi­tus ot­taa kai­ken ir­ti hah­mon tai­pu­muk­ses­ta so­pi­muk­siin ja vas­ta­pal­ve­luk­siin. Ku­lut­ta­jan­suo­jaa on mu­ka­na sen ver­ran, että sa­dun sal­li­mat por­saan­reiät an­ta­vat pie­nen mah­dol­li­suu­den koh­tuut­to­man kau­pan pur­ka­mi­seen. Pait­si Grim­min vel­jek­siin, vii­mei­nen Sh­rek-ta­ri­na viit­taa Cap­ran klas­si­seen jou­lu­fil­miin Ih­meel­li­nen on elämä. Siinä­kin san­ka­ri jou­tui nä­kemään mil­lai­sek­si maail­ma muut­tui­si il­man häntä. Ai­na on hyvä vähän ver­ra­ta!

Kom­mer­venk­ki­senä pa­ro­dia­na Sh­re­kit on­nis­tu­vat ve­toa­maan kai­ke­nikäi­siin kat­so­jiin, eikä vain lap­si­per­hei­siin. Kek­se­liäät al­ku­peräis­hah­mot, kilt­ti Sh­rek ja niin sa­no­tun pe­rin­tei­sen ruu­miin­ra­ken­teen omaa­va prin­ses­sa Fio­na, yh­dis­tyvät tai­dok­kaal­la tek­nii­kal­la mu­ka­via pu­hu­viin aa­sei­hin ja sa­tuaar­teis­ton uu­siokäyttöön.

Ko­ko­nai­suu­den kruu­naa­vat osu­vat, jos­kus häikäi­sevät mu­siik­ki­va­lin­nat. En­simmäi­sessä Sh­re­kissä John Ca­len ver­sio Leo­nard Co­he­nin lau­lus­ta Hal­le­lu­jah te­ki sä­velmästä maail­man­laa­jui­sen hi­tin.

Ta­val­li­nen vai 3D?

Päätös­ta­ri­nas­sa kuul­laan lop­pu­lau­lu­na jäl­leen Neil Dia­mon­din tv-bän­di Mon­kee­sil­le te­kemä I’m a Be­lie­ver. Wee­zer-yh­tyeen ver­sio ei ole yhtä rai­su kuin en­simmäi­sessä Sh­re­kissä kuul­tu Smash Mout­hin ja Ed­die Murp­hyn tul­kin­ta. Vii­mei­sessä elo­ku­vas­sa on jääh­dyt­te­lyn tun­tua.

Laa­dun te­kijät ha­lua­vat lo­pet­taa hui­pul­la. Van­hat fa­nit on pi­dettävä tyy­tyväi­senä, mut­ta toi­saal­ta vetävään muo­don­muu­tok­seen ei pelkästään riitä, että fil­mi on jois­sa­kin teat­te­reis­sa nähtävänä 3D-ver­sio­na.

Kat­soin Sh­re­kin sekä ta­val­li­se­na elo­ku­va­na Kok­ko­las­sa että kol­miu­lot­tei­se­na Pie­tar­saa­res­sa.

Hie­nol­ta näyttävät kum­pi­kin, mut­ta kun pe­rin­tei­sestä piir­ros­tek­nii­kas­ta ei ole ky­sy­mys, 3D tuo lisäar­voa di­gia­ni­maa­tioon. Vi­suaa­li­suu­des­sa on enemmän syvä­ker­ros­ta. Pyy­levöi­ty­nyt Saa­pas­jal­ka­kis­sa­kin näyttää pal­jon läs… sa­noi­sin­ko ”läsnä ole­vam­mal­ta”.

Vin­keät yk­si­tyis­koh­dat viehättävät taas niin nuo­ria kuin ai­kui­sia. Ystä­vys­ten mus­ket­ti­so­tu­ri­mai­ses­sa yh­teis­työssä on pot­kua.

P­rin­ses­sa Fio­na nähdään neu­vok­kaa­na val­lan­ku­mous­san­ka­ri­na. Lap­si­per­heen ar­kipäivän ku­vaus on tark­ka­silmäistä.

Vei­keitä silmä­nis­ku­ja tar­joa­vat al­le­vii­vaa­mat­to­mat elo­ku­val­li­set vit­sit, ku­ten Syvän joen ban­jo­koh­taus al­ku­puo­lel­la. Lop­pu­ku­vas­sa jä­tetään kau­niit hyväs­tit ko­ko per­heel­le. (HB)