Maail­man kuu­lui­sin, jos ei en­simmäi­nen nos­tal­gik­ko oli Odys­seus, jo­ka kai­pa­si mat­koil­laan ko­tiin­sa It­ha­kaan. Kun hän vih­doin pa­la­si, mikään ei ol­lut en­nal­laan.

Al­ku­peräi­sellä ni­mellä suo­ran ho­me­ros­lai­sen viit­tauk­sen teh­nyt rans­ka­lais-bel­gia­lai­nen elo­ku­va kiin­nos­taa var­mas­ti kaik­ki ih­mi­siä, jot­ka jos­kus ovat käy­neet Kuu­bas­sa.

It­se olen käy­nyt ker­ran, ja jäin kai­paa­maan, vaik­ka kom­mu­nis­mi ei aat­tee­na ole omas­sa fi­lo­so­fi­ses­sa ma­nuaa­lis­sa­ni ole ko­vin pal­jon nat­sis­mia hyväk­syttävämpää.

O­lin sat­tu­mal­ta maas­sa ai­noa suo­ma­lai­nen leh­ti­mies sinä päivänä, jol­loin Fi­del Cast­ro il­moit­ti luo­pu­van­sa val­las­ta. Elo­ku­va ku­vaa ti­lan­net­ta, jo­ka tästä seu­ra­si.

Es­pan­jaan 16 vuot­ta aiem­min paen­nut näy­telmä­kir­jai­li­ja on tul­lut ta­paa­maan ystä­viään ker­toak­seen pa­laa­van­sa maa­han py­syväs­ti. Jär­kyt­ty­neet ystävät kat­so­vat asiaa omas­ta pers­pek­tii­vistään: kir­jai­li­ja­haa­veet me­nettä­nyt ja kor­rup­toi­tu­nut op­por­tu­nis­ti-lii­ke­mies, lap­sen­sa Flo­ri­daan ka­dot­ta­nut äi­ti, poi­kan­sa muut­toa pelkäävä köyhä in­sinöö­ri ja ins­pi­raa­tion­sa me­nettä­nyt tai­te­li­ja.

Kuu­ba­lai­nen kom­mu­nis­mi oli var­mas­ti ai­nut so­sia­lis­ti­nen jär­jes­telmä, jol­la oli edes jo­tain toi­voa on­nis­tua tie­tyssä mit­ta­kaa­vas­sa. Unel­ma kaa­tui jär­jes­telmän ko­vuu­teen ja Yh­dys­val­tain ta­lous­saar­ron ai­heut­ta­maan köy­hyy­teen. Sil­ti ih­mi­sillä oli au­rin­ko, rom­mi ja mu­siik­ki. Vaik­ka si­ka­rei­ta ei ol­lut enää it­se va­raa polt­taa, ti­lal­la oli ystä­vyys. Kuu­ba­lai­set ovat hy­vin so­siaa­li­sia ja miel­lyttä­viä ih­mi­siä. Se tu­lee tässä elo­ku­vas­sa to­dis­te­tuk­si.

Pidän elo­ku­vaa par­haa­na draa­ma­na, jon­ka olen näh­nyt vuon­na 2015. Jo­tain vas­taa­vaa te­ki ai­koi­naan ita­lia­lai­soh­jaa­ja Et­to­re Sco­la, mai­nit­ta­koon Il­lal­li­nen (1980) ja Mehän ra­kas­tim­me toi­siam­me niin pal­jon (1974). Jo­kin etiäi­nen tu­lee myös Jean-Paul Sart­ren Al­to­nan van­git –näy­telmästä, jo­hon ihas­tuin ai­koi­naan Ou­lun kau­pun­gin­teat­te­ris­sa 1970.­lu­cul­la. Lois­ta­va Jor­ma Ko­ho oli Frantz.

Oh­jaa­ja Can­tet kui­ten­kin te­kee omaa tyy­liään, eikä pai­no ole Sco­lan ab­sur­dis­mis­sa tai Sart­ren in­tel­lek­tuel­lis­mis­sa. Tyy­li on alis­tet­tu tun­teil­le.

Ko­ko elo­ku­va ta­pah­tuu käytännössä ta­lon ka­tol­la lu­kuun ot­ta­mat­ta ly­hyttä hyppäystä nuo­ruu­teen, kun kol­me su­ku­pol­vea syö il­lal­lis­ta. No, mum­mo oli näyk­ki­nyt keit­tiössä, mut­ta hä­nen ly­hyt pistäy­ty­mi­sensä on avain­koh­taus. Se ku­vaa em­pa­tiaa, jo­ka län­si­mai­ses­sa yltä­kylläi­syy­dessä unoh­tuu käy­tettäväk­si vain poik­keus­ti­lan­teis­sa.

Jo pelkät lop­pu­teks­tit pa­ne­vat kylmät vä­reet selkä­pii­hin. Ka­tol­le nos­tet­tu suu­ri­ko­koi­nen, eksp­res­sio­nis­ti­nen maa­laus ki­teyttää ris­tik­ko­ku­vion­sa ta­kai­sen kuu­ba­lai­sen to­del­li­suu­den, jos­ta osa­not­ta­jat ker­to­vat. Tämä yk­si maa­laus voi aut­taa meitä maal­lik­ko­ja ymmärtämään het­kessä, mitä abst­rak­til­la maa­lauk­sel­la ylipäätään on tar­koi­tus ku­va­ta: tun­ne­ti­laa ja to­del­li­suut­ta.

Se to­del­li­suus on pel­ko. Sil­le pe­lol­le me­nettää elämänsä.