C­hap­lin aloit­ti Hit­le­rin vas­tai­sen tais­te­lun huu­mo­rin asein elo­ku­vas­saan Dik­taat­to­ri (1940). En­simmäi­sen ker­ran val­ta­kun­nan­joh­ta­ja oli sa­la­mur­haa­jan tähtäi­messä Fritz Lan­gin Ih­mis­metsäs­tyk­sessä (1941). Seu­raa­va­na vuon­na Ernst Lu­bitsch ku­kis­ti nat­se­ja nau­rul­la ko­me­dias­sa Ol­la­ko vai eikö ol­la? Nyt Quen­tin Ta­ran­ti­non Kun­niat­to­mat pas­kiai­set pyr­kii pi­temmäl­le kui­ta­ten Hit­le­rin pelkkänä vit­sinä päästäessään nat­si­kup­las­ta il­mat pi­hal­le.

Ta­ran­ti­non uu­sim­mas­sa Brad Pit­tin esittämän luut­nan­tin ame­ri­kan­juu­ta­lai­sis­ta ja –i­ta­lia­lai­sis­ta koot­tu eri­koi­syk­sikkö et­sii ja tu­hoaa rin­ta­man ta­ka­na nat­si­jouk­ko­ja pesä­pal­lo­mai­loin pää ker­ral­laan. Voi­ton­mer­kik­si ote­taan in­tiaa­ni­ta­paan pää­nah­ka.

Tär­keimmäk­si nat­si­vas­tuk­sek­si ko­hoaa Ch­ris­top­her Walt­zin ar­moi­te­tun tar­kas­ti ja ke­peäs­ti tul­kit­se­ma evers­ti Hans Lan­da. Juu­ta­lais­ten metsästäjänä tun­net­tu evers­ti saa vai­nun liit­tou­tu­nei­den suun­ni­tel­mas­ta ujut­taa ka­sa­pa­nos nat­si­joh­don pyrstö­jen al­le elo­ku­va­teat­te­rin eri­koisnäytännössä. Brit­ti­luut­nant­ti Hi­cox (Mic­hael Fass­ben­der) ja hä­nen agent­tin­sa, sak­sa­laisnäyt­te­lijä Brid­get von Ham­mers­mark (Dia­ne Kru­ger) ovat vaa­ras­sa.

E­vers­ti Lan­dan tu­hoa­mi­so­pe­raa­tios­ta sel­vin­neellä juu­ta­lais­tyttö Sho­san­nal­la (Mé­la­nie Lau­rent) on omat hen­kilö­koh­tai­set syynsä juo­nia nat­sien ni­tistä­mistä. Ja sii­hen tytöllä on hyvä mah­dol­li­suus, sillä hän omis­taa Hit­le­rin en­si-il­taan­sa var­ten va­raa­man teat­te­rin. Sho­san­na päättää jär­jestää per­heensä sur­maa­jil­le näytök­sen, jo­ta he eivät unoh­da.

E­lo­ku­va kuu­luu ra­ken­teel­taan, ideoil­taan ja juo­ni­ku­vioil­taan Ta­ran­ti­non vähäi­sem­piin töi­hin. Kun vah­vaa ko­ko­nai­suut­ta ei muu­ten saa­da ai­kai­sek­si, an­taa­han se eril­li­sil­le epi­so­deil­le jon­kin­lais­ta ryh­tiä, että jak­son­vaih­dot mer­kitään suu­reel­li­sin vä­liot­si­koin. Al­ku­jak­son ke­hit­te­lyssä Ta­ran­ti­non pidät­te­ly on ki­helmöivän pii­naa­vaa, vaik­ka juu­ta­lais­vai­non ku­vaus Leo­ne-Mor­ri­co­nen kaa­vas­sa tun­tuu eri­koi­suu­den­ta­voit­te­lul­ta. Jak­so on kui­ten­kin sekä Walt­zin että yhtä pai­nok­kaas­ti tu­ka­las­sa ti­lan­tees­sa näyt­te­levän De­nis Me­noc­he­tin tai­donnäy­te mil­lil­leen mi­toi­tet­tu­na Ta­ran­ti­non ku­va-ark­ki­teh­tuu­riin. Mut­ta myö­hem­min, eri­tyi­ses­ti eri­kois­jou­kon ku­vauk­ses­sa sor­ru­taan draa­mal­li­siin kuop­piin ja liioi­tel­tui­hin kli­sei­siin. Ko­ko elo­ku­van fik­tii­vistä re­vans­si­hen­keä – juu­ta­lai­set nat­sien nis­kan päällä – ei sil­ti oi­kein su­la­ta, kos­ka oh­jaa­ja koh­te­lee nyt sak­sa­lai­sia mas­sa­na, joi­den teu­ras­tus on oi­keu­tet­tua. Mi­ten se lo­pul­ta eroaa nat­sien ajat­te­lus­ta?

Pas­kais­ta nau­rua rai­ku­van nat­si­vit­sin ohel­la maail­man van­him­mil­la jät­tis­tu­dioil­la Ba­bels­ber­gis­sa ku­vat­tu Kun­niat­to­mat pas­kiai­set pyr­kii ole­maan kun­nia­no­soi­tus elo­ku­van­te­kijöil­le. Näin suo­raa ja osin köm­pelöä­kin elo­ku­va­pu­het­ta ja eri­tyi­ses­ti sak­sa­lai­sen fil­mi­his­to­rian tä­ky­ni­miä ei Ta­ran­ti­non tuo­tan­nos­sa ole en­nen näh­ty.

Ja kui­ten­kin elo­ku­va on nyt­kin ta­vat­to­man tai­ta­va, osaa­va ja viih­dyttävä. Ta­ran­ti­no on ryh­ty­nyt se­re­mo­nia­mes­ta­rik­si teat­te­ri­leik­kiin, jo­hon yleisö voi osal­lis­tua omien kat­so­mis­ko­ke­muk­sien­sa poh­jal­ta. Näyt­te­lijöi­den, kes­kus­te­lun, ku­van, liik­keen, vä­rien ja mu­sii­kin yh­dis­te­ly on par­haim­mil­laan taia­no­mais­ta, vaik­kei eri­tyi­sen oma­peräistä.

A­lun lisäk­si ko­ho­koh­tia ovat nat­seik­si naa­mioi­tu­jen liit­tou­tu­nei­den so­ti­lai­den ja heidän va­koo­jan­sa koh­taa­mi­nen sak­sa­lais­so­ti­lai­ta ku­hi­se­vas­sa ta­ver­nas­sa, nuo­ren elo­ku­va­teat­te­rin­pe­rijän ja sak­sa­lai­sen fil­mi­fa­nin viat­to­ma­no­loi­nen il­ta­koh­taa­mi­nen, sekä lop­pu­puo­len at­ten­taa­tin val­mis­te­lu teat­te­ris­sa, ai­na­kin sii­hen saak­ka, kun ö­ve­rik­si me­nevä teu­ras­tus al­kaa.

Ta­ran­ti­no­kin har­joit­te­lee

Ta­ri­naa on kak­si ja puo­li­tun­ti­ses­sa elo­ku­vas­sa ni­me­tyistä epi­so­deis­ta huo­li­mat­ta ko­vin vähän. Fil­mi on Ta­ran­ti­non tu­tuk­si käy­nee­seen ta­paan sar­ja pit­kiä kes­kus­te­lu­ja, eril­li­siä ti­lan­tei­ta ja jak­so­ja, joi­den kun­kin on­nis­tu­mi­nen riip­puu siitä, mi­ten tiuk­kaa teks­tiä Ta­ran­ti­no on on­nis­tu­nut suol­ta­maan ja kuin­ka pitkäl­le oh­jauk­sel­li­set ji­pot kul­loin­kin kan­ta­vat.

Ja pitkäl­lehän niillä pää­see, kun pelkästään Walt­zin nur­jaa nat­si­hah­moa tui­jot­taa ja kuun­te­lee lu­mou­tu­nee­na. Ta­ran­ti­no saa enemmän te­hoa sak­sa­laisnäyt­te­lijän sor­mis­saan pyö­rittämään mus­tetäy­te­kynään kuin pesä­pal­lo­mai­laa hei­lut­ta­vaan kau­huoh­jaa­ja Eli Rot­hiin ja veistä väläyt­te­levään täh­teen Brad Pit­tiin. Eri­tyi­ses­ti jäl­kimmäi­sen vii­mei­siä elo­ku­via aja­tel­les­sa tu­lee mie­leen, mi­hin elo­ku­vaan täh­ti enää luon­te­vas­ti so­pii ja mah­tuu. Missä vai­hees­sa Thel­man ja Loui­sen, Se7e­nin ja Fight Clu­bin lu­pauk­set väljäh­tyivät?

Mut­ta rans­ka­lai­nen Mé­la­nie Lau­rent ja es­pan­ja­lais­sak­sa­lai­nen Da­niel Brühl tar­joa­vat pelkkää iloa. Lau­ren­tis­sa on sie­lua ja särmää. Brühl on kieh­to­va hah­mo miel­lyttävänä äi­din­poi­ka­na, jos­ta on kas­va­nut tap­po­ko­ne. Näi­den rin­ta­mien vas­tak­kai­sil­la puo­lil­la – eri puo­lil­la kii­ka­ritähtäintä — ole­vien fil­mi­hul­lu­jen nuor­ten sat­tu­ma­koh­taa­mi­ses­sa Ta­ran­ti­no on­nis­tuu ki­teyttämään so­dan mie­lettö­myy­den ja ideo­lo­gian pa­huu­den, jo­ka nie­lee ki­taan­sa niin uh­rit kuin aat­teen ky­se­lemättömät toi­meen­pa­ni­jat.

E­lo­ku­van Hit­ler-vit­sit Mel Brooks te­ki pa­rem­min Mie­lettömässä maail­man­his­to­rias­saan ja omas­sa ver­sios­saan Lu­bitsc­hin edellä mai­ni­tus­ta bra­vuu­ris­ta. Toi­min­nal­li­ses­ti elo­ku­va on ku­lis­si­mai­suu­des­saan heik­ko. Ka­me­ra ei ole täy­sin liik­ku­ma­ton – se seu­raa hen­kilöä esi­mer­kik­si por­tais­sa ylä­puo­lel­ta, Hitch­coc­kin Psy­kon ta­paan – mut­ta sen eteen ra­ken­ne­taan pai­kal­laan py­sy­viä koh­tauk­sia. Mut­ta on­nek­si Ta­ran­ti­no ra­kas­taa näyt­te­lijöitään yhtä pal­jon kuin elo­ku­va­tek­niik­kaa ja omaa nok­ke­laa teks­tiään. Tämä vä­lit­tyy, ja kes­kin­ker­tai­sen­kin Ta­ran­ti­non kat­se­lee mie­lellään vielä mon­ta ker­taa.

Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja las­kee leik­kiä it­sestään ja te­ke­mi­sestään si­joit­ta­mal­la sop­paan rep­liik­kejä ku­ten ”Tämä on pa­ras tähän as­ti­sis­ta elo­ku­vis­ta­si” tai ”Tämä saat­taa ol­la mes­ta­ri­teok­se­ni”. Haus­kin on Sparks-yh­tyeeltä va­ras­tet­tu ky­sy­mys ja vas­taus: ”­Mi­ten pää­see Car­ne­gie Hal­liin?” ”­Har­joit­te­le­mal­la!” Ta­ran­ti­non har­joi­tuk­set jat­ku­vat. (HB)