Vä­ki­val­lan vi­hol­li­sen uu­si tu­le­mi­nen is­tut­taa Ker­seyn roo­liin Bru­ce Wil­li­sin ja vat­kaa tämän val­kuai­set niin yli, että vi­ha pur­suaa ulos silmä­kuo­pis­ta. Tai näin teo­rias­sa, sillä Wil­li­sin il­meetön suo­ri­tus saa kau­heu­det tun­tu­maan täy­sin mer­ki­tyk­settö­miltä. Tämä on mie­lia­lalääk­keillä lei­kat­tu ver­sio Char­les Bron­so­nin täh­dittämästä klas­sik­kojännä­ristä (1974), jo­ka oli se­kin har­joi­tus hil­li­tyssä hur­juu­des­sa.

Siinä missä Char­les Bron­son oli al­ku­peräi­sessä elo­ku­vas­sa ark­ki­teh­ti on Wil­lis tässä ki­rur­gi, jo­ka ei vain ha­lua ra­ken­taa pa­rem­paa yh­teis­kun­taa vaan on myös tot­tu­nut päättämään elämästä ja kuo­le­mas­ta. Mies ha­kee tässä yhtä­lail­la hy­vi­tystä per­heensä ko­ke­mil­le kau­heuk­sil­le suk­ka­laa­ti­kon poh­jal­ta ja si­vu­ku­jien kas­vat­tien sisäl­myk­sistä. Tai näin teo­rias­sa, sillä kos­to­ral­lin työ­ka­lut ja me­to­dit ovat nyt kli­sei­sem­min NRA:n hyväk­sy­miä — ja tämä jo­ka­mie­hen au­to­maat­tia­sei­den ihan­noin­ti, yh­destä pääl­le­lii­ma­tus­ta vas­tak­kai­ses­ta koh­tauk­ses­ta huo­li­mat­ta, on lo­pul­ta elo­ku­van häi­rit­se­vin temp­pu.

Näyt­te­lijä­suo­ri­tuk­sil­taan vaa­ti­ma­ton ja ker­ron­nal­taan töksähtävän me­kaa­ni­nen esi­tys ei juu­ri kerää tyy­li­pis­teitä, mut­ta tar­joaa funk­tio­naa­li­sen vai­sun ve­dok­sen gen­ren klas­si­kos­ta. Tämän nä­ke­mi­seen ei kui­ten­kaan ole mitään syytä, sillä ko­ko­nai­suu­te­na elo­ku­va on to­del­la, to­del­la huo­no.