Film noir ei ole kuol­lut, kauan eläköön Dri­ve! Ajat­to­mas­sa tyy­lissään uu­tuusjännä­ri kun­nioit­taa Hol­lywoo­din his­to­riaa, fil­mi­gen­rejä ja ih­mis­tyyp­pejä. Ni­co­las Win­ding Ref­nin rai­kas oh­jaus välttää kli­seet, myös am­men­taes­saan val­ko­kan­kaan le­gen­doil­ta piir­teitä pää­hen­kilöönsä. Jo­tain Paul New­ma­nin, Ste­ve Mc­Quee­nin ja Clint Eas­twoo­din iko­ni­mai­ses­ta, eleettömästä ka­ris­mas­ta päi­vit­tyy Ryan Gos­lin­gin tul­kin­nas­sa.

Gos­ling ja Ca­rey Mul­li­gan ovat ame­rik­ka­lai­sen elo­ku­van ve­toa­vim­mat uu­det täh­det. Ri­kos­ten pyör­teissä au­to­kus­kin ja yk­sin­huol­ta­jan mah­do­ton ro­mans­si saa kat­so­jan sydä­men syrjäl­leen.

D­ri­ven tee­ma­na on mus­ta elo­ku­va. Kyy­ni­syys ja pes­si­mis­mi val­lit­se­vat. Hen­kilöt on tyy­pi­tel­ty le­veällä pens­se­lillä. Koh­ta­loon­sa tuo­mi­tut ovat vie­raan­tu­nei­ta, yh­teis­kun­nas­ta ja toi­sis­taan. Sa­mais­tu­mi­sen koh­teek­si Dri­ve tar­joaa ek­sis­ten­tia­lis­ti­sen an­ti­san­ka­rin.

Mies Il­man Ni­meä kul­jet­taa (!) kat­so­jan pai­na­jais­mai­seen pe­tos­ten la­by­rint­tiin. Ih­mis­ten sisällä vel­lo­vat yk­sinäi­syys ja pet­ty­mys, mus­ta­suk­kai­suus ja syyl­li­syys. Vas­tas­sa on ri­kol­li­nen val­ta­pe­li. Ympä­rillä le­viää kor­rup­tio ja ul­ko­puo­lel­la vä­ki­val­taa huo­ku­va suur­kau­pun­gin yö.

Hal­pi­se­lo­ku­vien au­to­temp­pu­jen stunt man (Gos­ling) heittää si­vu­keik­kaa ryöstöau­ton kul­jet­ta­ja­na. Te­ho­kas am­mat­ti­lai­nen hoi­taa hom­mat vii­den mi­nuu­tin ”ai­kaik­ku­nas­sa”, kerää ra­hat ja häi­pyy. Keik­ka­kus­kin naa­pu­ri­na asuu Ire­ne (Mul­li­gan) ja tämän poi­ka Be­ni­cio (Ka­den Leos). Ar­ki­set koh­taa­mi­set rap­pukäytävässä ja his­sissä lä­hentävät yk­sinäi­siä. Mies aut­taa kaup­pa­reis­sul­la, au­to­rem­pas­sa ja leik­kii po­jan kans­sa. Sit­ten Be­ni­cion isä Stan­dard (Os­car Isaac) va­pau­tuu van­ki­las­ta.

Per­hee­nisä ha­luai­si kai­dal­le tiel­le, mut­ta ri­kos­kump­pa­nit pe­rivät suo­je­lu­ra­ho­ja. Kus­ki tar­jou­tuu tuek­si sil­le ”­vii­mei­sel­le kei­kal­le”. Kaik­ki me­nee tie­tys­ti pie­leen, ra­hat jou­tu­vat vää­riin kä­siin ja per­he maa­li­tau­luk­si.

Vähäe­lei­nen ja -pu­hei­nen kus­ki on su­kua Clint Eas­twoo­din ni­mettö­mil­le ran­kai­si­ja­hah­moil­le. Si­ka­rin ti­lal­la suu­pie­lessä on ham­mas­tik­ku. Eas­twood on myös link­ki gangs­te­rie­lo­ku­vas­ta wes­ter­niin. Per­heen puo­les­ta uh­rau­tues­saan kus­ki on sa­man­lai­nen muu­tos­voi­ma, kos­ton en­ke­li, kuin toi­nen kaut­ta­kul­ki­ja, Sha­ne, län­nenk­las­si­kos­sa Etäis­ten laak­so­jen mies (1953).

Sel­kein esi­ku­va on kui­ten­kin Dri­ven ta­paan Los An­ge­le­sin ka­duil­la ku­vat­tu The Dri­ver (Keik­ka­kus­ki, 1978), Wal­ter Hil­lin epä­ta­sai­sen uran on­nis­tu­neim­pia elo­ku­via. Siinä kaik­ki hah­mot oli ni­met­ty vain tehtä­viensä mu­kai­ses­ti. Yh­dessä par­haim­mis­ta osis­taan esiin­ty­nyt Ryan O’­Neal pää­hen­kilönä vain ”D­ri­ver”. To­sin häntä kut­sut­tiin myös lem­pi­ni­mellä ”­cow­boy”, kos­ka hän kul­jet­ti mu­ka­naan pientä kan­net­ta­vaa ka­set­ti­soi­tin­ta, jos­sa soi ai­na count­rya. Vas­taa­va lei­ma Ryan (!) Gos­lin­gin hah­mos­sa on ajo­ta­kin selkään pai­net­tu skor­pio­nin ku­va sekä ajo­hans­kat eli nah­ka­sor­mik­kaat. Näitä mo­lem­pia Win­ding Refn ku­vaa fe­tis­simäi­ses­ti ko­ros­taen. (Gos­lin­gin suus­sa on jat­ku­vas­ti ham­mas­tik­ku. Myös O’­Nea­lin kus­kiin lii­tetään oma ”­tik­kun­sa” — ly­hyt, hiot­tu me­tal­linpätkä, tii­rik­ka, jol­la au­to­no­vien lu­kot ava­taan kä­teväs­ti si­vuik­ku­nan kaut­ta.)

Kum­man­kin elo­ku­van, Dri­ven ja Dri­ve­rin, keik­ka­kus­kit ovat yk­sinäi­siä, eikä heillä ei ole va­ki­tuis­ta työ­paik­kaa. O’­Nea­lin aju­ri on yhtä pidät­tyvä, vähä­pu­hei­nen ja it­se­var­ma huip­puam­mat­ti­lai­nen kuin Gos­ling­kin. Mo­lem­mat myös va­ras­ta­vat pa­koau­to­ja sa­moin me­ne­tel­min. Mo­lem­mat ovat myös poh­jim­mil­taan em­paat­ti­sia: Gos­ling rak­kau­des­sa ja O’­Neal sää­lissä (säästää si­vul­li­set kos­tol­taan). Sekä Dri­ve­rin että Dri­ven ta­ri­nas­sa on ky­se ryöstöstä, jo­ka me­nee pie­leen, kos­ka sen ta­ka­na on pe­tos ja isom­pi pe­li. Mo­lem­mis­sa ku­va­taan myös ää­rimmäistä vä­ki­val­taa (D­ri­ven his­si­koh­taus, Dri­ve­rin ho­tel­li lau­la­ja-näyt­te­lijä Ro­nee Blak­leyn koh­ta­lo­na) pitkäl­le men­nen ja silmän rävähtämättä.

Sel­kein lai­na uu­dem­mas­sa Win­ding Ref­nin elo­ku­vas­sa Wal­ter Hil­lin edeskäyvältä on kui­ten­kin al­ku. Mo­lem­mat fil­mit aloit­ta­vat esit­te­lemällä näytösmäi­ses­ti kus­kien vii­meistä piir­toa myö­ten hio­tun tai­don oh­ja­ta pa­koau­toa. Sekä Gos­lin­gin että O’­Nea­lin ajo­kit jou­tu­vat po­lii­siau­to­jen jah­taa­mik­si, mo­lem­mat pii­lou­tu­vat va­lot sam­mu­tet­tui­na syrjä­ka­dul­le, ja mo­lem­mat myös kul­jet­ta­vat ryöstäjät ja ryöstö­saa­liin tur­vaan po­lii­sien nenän edestä.

Kun Hil­lin Dri­ver oli 70-lu­ku­lai­nen, kar­hean suo­ra­vii­vai­nen mus­ta ri­ko­se­lo­ku­va, Ni­co­las Win­ding Ref­nin pel­kis­tet­ty, hi­ve­levä il­mai­su lisää Dri­veen enemmän ker­ros­tu­mia, jän­ni­tyk­sen vä­rinää, ro­man­tii­kan ku­ti­naa ja rak­kau­den ki­peyttä. K-18 ei tässä elo­ku­vas­sa mer­kit­se sek­siä (sitä ei näy­tetä lain­kaan), vaan vä­ki­val­lan ly­hyitä, mut­ta sitä­kin mer­ki­tyk­sel­li­sem­piä ryöpsäh­dyk­siä. Dri­ve oli­si kui­ten­kin pärjän­nyt il­man ve­ri­siä ku­mar­ruk­sia Ta­xi Dri­ve­rin, Pulp Fic­tio­nin tai Fight Clu­bin kal­tais­ten ”­neo-noi­rien” rank­kuu­del­le.

Pa­has­sa his­si­koh­tauk­ses­sa vä­ki­val­lan ylettö­myy­dellä on juo­nel­li­nen mer­ki­tys, jo­ka en­tei­lee Gos­lin­gin ja Mul­li­ga­nin ly­hyen suh­teen myö­hempää lop­pu­rat­kai­sua. Kun kus­ki nou­see uh­rin­sa päältä kuin saa­liin­sa kim­pus­ta ko­hot­tau­tu­va pe­toeläin, nähdään Ire­ne his­sin oviau­kos­ta etäällä ta­pah­tu­mis­ta ja mie­hestä. Ylittämätön vä­ki­val­lan juo­pa on yhtäk­kiä kas­va­nut kus­kin ja Ire­nen vä­liin. Näin voi­mak­kaas­ti il­mai­sul­li­se­na­kaan koh­taus ei sil­ti elo­ku­vaa pa­rem­mak­si tee. Ve­rivä­ri ja luun­murs­ka ovat te­ho­ja, jo­ka eh­doin tah­doin hie­ro­taan kat­so­jan naa­maan. Se ei lisää rea­lis­mia, vaan fan­ta­siaa, lä­hes ihan­noi­vien mie­li­ku­vien as­teel­le. Rank­ka jätkä, rank­ka fil­mi?

Vain yh­tenä esi­merk­kinä Dri­ven mo­ni­ta­soi­ses­ta vii­meis­te­lystä on kes­kus­te­lu per­heen pöydässä, jo­hon vai­mon ”uu­si ystävä” on kut­sut­tu. Avio­pa­ril­la on kes­kinäi­nen muis­to koh­taa­mi­ses­taan, jo­ka ker­ro­taan vit­sinä kus­kil­le. Kun Stan­dard oli esi­tel­lyt it­sensä Ire­nel­le, tämä oli ky­sy­nyt ”­Ja mil­loin­ka­han il­mes­tyy se De­Lu­xe-mal­li?” Dia­lo­gi on sa­na­leik­kinä jo haus­ka ja tuo mie­leen klas­si­set hei­tot mus­tan elo­ku­van pa­rien (ku­ten Bo­gart ja Ba­call) mie­leen jää­vistä vuo­ro­sa­nois­ta. Har­vi­nai­nen Stan­dard-e­tu­ni­mi on kui­ten­kin niin eri­koi­nen, jo­pa osoit­te­le­va (tu­le­vaa vit­siä al­le­vii­vaa­va), että sillä täy­tyy ker­ron­nas­sa ol­la toi­nen­kin mer­ki­tys. Eikö ”au­to­mies” Gos­ling juu­ri oli­si­kin se odo­tet­tu mie­hen De­Lu­xe-ver­sio? Sii­hen vain ei kum­mal­la­kaan osa­puo­lis­ta elämän­ti­lan­teen­sa vuok­si ole va­raa.

Tans­ka­lais­syn­tyi­nen oh­jaa­ja Refn (Pus­her, Bron­son, Val­hal­la Ri­sing) ei vä­ki­sin mo­der­ni­soi ko­va­pin­tais­ta ame­rik­ka­lai­se­lo­ku­vaa, vaan luot­taa film noi­rin tyy­lin 40- ja 50-lu­ku­jen pe­ru­se­le­ment­tei­hin. Vaik­ka Dri­ve heittää sil­mil­le la­jin va­kiot ja ar­mot­to­man vä­ki­val­lan, se us­koo myös ih­mi­siin, ih­mis­ten aut­ta­mi­sen ha­luun ja uh­rau­tu­vaan rak­kau­teen. Dri­ve tar­joaa­kin pi­meää taus­taan­sa vas­ten sitä kirk­kaam­min erot­tu­van ja vuo­den ro­mant­ti­sim­man rak­kaus­ta­ri­nan. Mut­ta se ei ole tae on­nel­li­ses­ta lo­pus­ta.

Kir­ja­sin­tyyp­pi Mist­ral näyttää hyvältä fil­min ju­lis­tees­sa ot­si­kos­sa ”D­ri­ve”. Al­ku- ja lop­pu­teks­teissä pink­ki font­ti kui­ten­kin syö omia te­ho­jaan ja vai­kut­taa sil­missä vi­li­se­vinä ri­veinä jo­pa hal­val­ta. (Joil­le­kin hi­mo­pe­laa­jil­le teks­tin tyy­li ja vä­ri tuo­vat mie­leen Grand Theft Au­ton.) Muu­ten Dri­ve on tyy­li­tie­toi­nen ja luo unoh­tu­mat­to­mia kau­hunsä­vyi­siä te­ho­ja jo­pa elo­ku­van stunt ma­nin pään peittävästä naa­ma­ris­ta. Val­kean ajo­ta­kin selkä­ku­vio viit­taa sa­tuun skor­pio­nis­ta ja sam­ma­kos­ta.

Mus­tan elo­ku­van hen­kilöillä on pi­meä puo­li. Ri­kos on Dri­ves­sa kus­kin luon­to — niin kuin pistä­mi­nen skor­pio­nil­la. Mies on ympä­ristön tah­ri­ma. Muu­ten hän ei käyttäi­si niin te­hok­kaas­ti pa­his­ten kei­no­ja, asei­ta ja vä­ki­val­taa. An­ti­san­ka­ri ei voi saa­da rak­kaut­ta tai aset­tua aloil­leen. Hän jo­ko me­nettää hen­kensä tai jat­kaa mat­kaa. Muu­ten hän rik­koi­si per­heen tai toi­si oman ki­rouk­sen­sa sen yl­le. Myös Sha­ne rat­sas­ti lo­pus­sa pois kau­pun­gis­ta, eikä kat­so­jal­la ol­lut täyttä var­muut­ta pää­hen­kilön koh­ta­los­ta – aa­vis­tuk­sia ja toi­vei­ta vain. (HB)