A­me­rik­ka­lai­nen so­sia­lis­ti­kir­jai­li­ja Up­ton Sinc­lair (1878-1968) ku­va­si 20-lu­vun teok­ses­saan öl­jyä pa­han voi­mak­si, jo­ka ”­kiertää maa­ta tur­mel­len mie­het ja nai­set ja hou­kut­taen kan­sat tu­hoon näyillä an­sait­se­mat­to­mis­ta rik­kauk­sis­ta”. The­re Will Be Blood lai­naa Sinc­lai­rin ro­maa­nin pe­rus­tan, mut­ta kir­joit­taa pää­hen­kilön ja ta­pah­tu­mat uu­sik­si.

Da­niel Plain­view on öl­jyn­po­raa­ja, jon­ka sin­nik­kyys tuot­taa tu­los­ta. Kääntö­puo­le­na ovat ah­neus ja ja­ka­mat­to­man val­lan ha­lu, jos­ta seu­raa ru­maa jäl­keä. Paul Tho­mas An­der­so­nin elo­ku­va­so­vi­tus en­tei­lee jo ni­mellään.

Öl­jyä vai­nun­nut Plain­view lu­nas­taa Ka­li­for­nian syrjä­seu­dul­ta ”­vii­riäis­hin­noin” pik­ku­ti­lan toi­sen­sa jäl­keen. Hil­lit­ty jär­ki­pu­he, kär­siväl­li­syys ja yk­sin­huol­ta­jaisän jul­ki­si­vu mur­ta­vat vas­ta­rin­nan. Da­niel on adop­toi­nut kai­vo­son­net­to­muu­des­sa kuol­leen pal­kol­li­sen po­jan vel­vol­li­suu­den­tun­nos­ta ja hyö­tynäkö­koh­dat mie­lessään. Nais­ta tai per­hettä ei ni­messään­kin yk­sioi­koi­sen Plain­view’n maail­maan mah­du.

Ti­lal­li­sen poi­ka Paul Sun­day joh­taa mie­hen öl­jyläh­teen ää­rel­le. Saar­naa­ja­ve­li Eli Sun­day ymmärtää esiin­tymän ar­von. Hä­nen seu­ra­kun­nas­taan tu­lee kan­to kas­kes­sa. Plain­view ei siedä kil­pai­lua, oli ky­se maal­li­ses­ta tai hen­gel­li­sestä val­las­ta.

Da­niel Day-Lewis on Os­ca­rin­sa an­sain­nut. Näyt­te­lijän suo­ri­tus on suu­ren­moi­nen, mut­tei suu­rie­lei­nen. Pidä­tel­len, päämääräl­le nöyränä Day-Lewis luo ar­voi­tuk­sel­li­suu­des­saan­kin us­kot­ta­van hen­kilö­hah­mon. Ku­ma­ra selkä, kä­ve­ly- ja pu­he­tyy­li ovat ma­nee­ria vail­la. Roo­lin kai­ku­ja ei nähdä missään muus­sa Day-Lewi­sin elo­ku­vas­sa.

Pääo­sa tun­tuu sekä hal­li­tul­ta, että siinä pai­kas­sa kek­si­tyltä, en­si ker­taa koe­tun tuo­reel­ta. Bra­vuu­rei­ta­kin Day-Lewi­sin tul­kin­nas­ta loh­keaa. Ra­vin­to­la­koh­tauk­sen lau­tas­lii­nan käytöstä tul­laan pu­hu­maan sa­mas­sa sä­vyssä kuin Bran­don sor­mik­kaas­ta Alas­to­mas­sa sa­ta­mas­sa tai De Ni­ron pei­li­pu­hees­ta Tak­si­kus­kis­sa.

Yh­teisöl­li­syy­den pa­luu

On vai­kea ir­rot­taa kat­set­taan näyt­te­lijästä, mut­ta muu­kin kil­pai­lee huo­mios­ta. Ro­bert El­swi­tin Os­ca­roi­tu ka­me­roin­ti ha­kee ver­tais­taan. Yh­teisöl­li­syys ja työn­ku­vaus te­kevät Bloo­dis­sa voi­mal­li­sen pa­luun. Ame­ri­kois­sa sa­maan pyr­ki yhtä kun­nian­hi­moi­ses­ti Mic­hael Ci­mi­no ja meillä Rau­ni Moll­berg. Kai­va­mi­sen ja po­raa­mi­sen saa­vu­tus­ten ku­vis­sa häi­lyy myös Tar­kovs­kin kel­lon­va­lan­ta­jak­son pak­ko­miel­tei­nen kiih­ko.

B­loo­din alus­sa on kym­men­mi­nuut­ti­nen, mel­kein mykkä jak­so mah­ti­mie­hen syn­nystä. Voi­si aja­tel­la, että oh­jaa­ja ot­taa 20-lu­vul­leen mal­lia kau­den elo­ku­vas­ta, Grif­fit­hin, St­ro­hei­min tai tuol­loin aloit­ta­neen John For­din ka­ruis­ta erä­maa­luon­non ku­vauk­sis­ta.

T­he­re Will Be Blood ra­ken­taa vah­van fyy­si­siä, mut­ta es­teet­ti­ses­ti har­kit­tu­ja ja ker­ron­taa eteenpäin vie­viä ase­tel­mia. Ra­dio­head-yh­tyeen Jon­ny Gree­nwoo­din rii­pivät rii­ta­soin­nut vies­tivät aa­vis­tuk­sel­lis­ta uh­kaa maan uu­me­nis­sa pii­le­vistä voi­mis­ta. Gree­nwoo­din oi­va mut­ta oma­peräi­nen elo­ku­va­mu­siik­ki ei niinkään säestä kuin luo he­delmäl­listä, ri­kas­ta­vaa vas­tus­ta An­der­so­nin la­vei­siin otok­siin.

Tie hui­pul­le, tyhjän pääl­le, rin­nas­taa öl­jy­ku­nin­kaan sel­lai­siin elo­ku­va­mo­gu­lei­hin kuin Ci­ti­zen Ka­nen leh­ti­kei­sa­ri, Ni­co­las Roe­gin Eu­re­kan kul­ta­po­hat­ta Mc­Cann tai Pet­sa­mon nik­ke­li­ruh­ti­nas Jur­ma­la Mol­len fil­missä Ystävät, to­ve­rit.

Si­vu­hen­kilöinä on­nis­tu­vat Plain­view’n ot­to­poi­ka (Dil­lon Frea­sier) ja ve­li Hen­ry (Ke­vin J. O’­Con­nor). Po­jan kuu­rous ja isäl­le kä­sittämätön viit­to­ma­kie­li ha­vain­nol­lis­ta­vat Plain­view’n ky­vyttö­myyttä kom­mu­ni­koin­tiin ja epäi­lys vel­jen iden­ti­tee­tistä hah­mot­taa pää­hen­kilön yk­sinäi­syyttä ja ir­ral­li­suut­ta.

Mes­ta­ri­teok­sen kau­neus­pil­kut

Paul Da­non kak­sos­roo­lit jäävät puo­li­te­koi­sik­si. Paul Sun­day vi­lah­taa lu­paa­vas­ti, mut­ta vain ker­ran. Da­no yrittää kun­niak­kaas­ti mut­ta Eli Sun­dayn fa­naat­ti­suus ei vedä ver­to­ja Brad Dou­ri­fin saar­naa­jal­le Hus­to­nin Wi­se Bloo­dis­sa. Hur­jim­mat­kin kie­kai­sut tuo­vat mie­leen pu­ber­tee­tin ää­nen­mur­rok­sen eikä Ro­bert Mitc­hu­min mus­ta­kaa­puis­ta pe­to­lin­tua Rä­sy­nu­kes­sa.

PT An­der­so­nin par­hais­sa elo­ku­vis­sa, ku­ten Ko­va kah­dek­sik­ko ja Boo­gie Nights, on het­kiä, jol­loin ta­ri­na jää vel­lo­maan omas­sa el­taan­tu­nees­sa nar­sis­mis­saan. Rak­kau­den vä­rit on poik­keus, kos­ka siinä An­der­so­nin kik­kai­lu laa­je­nee ko­ko elo­ku­van mit­tai­sek­si per­ver­siok­si. (Ke­hut­tua Mag­no­liaa en ole näh­nyt, mut­ta pää­seekö pant­te­ri pil­kuis­taan?)

B­loo­din lop­pu­jak­so on fil­min kom­pas­tus­ki­vi. Kau­pun­ki­lais­tu­neen saar­naa­jan ja era­koi­tu­neen po­ha­tan koh­taa­mi­nen on sähköi­nen. Nok­ke­las­sa vuo­ro­pu­he­lus­saan se ko­rot­taa pe­lin jo kor­kei­ta pa­nok­sia. Hen­kien tais­to me­nee kui­ten­kin näyttä­mi­sen puo­lel­le ja Day-Lewis jou­tuu re­vit­te­lemään kuin Nic­hol­son, De Ni­ro tai Pa­ci­no yl­tiöpäi­sim­millään.

Oh­jaa­ja an­taa pe­rik­si huo­nom­mil­le yl­lyk­keil­leen ja te­kee ve­ri­sestä lop­pu­rat­kai­sus­ta tar­peet­to­man ru­man suis­taen sii­hen saak­ka mes­ta­ril­li­ses­ti hal­li­tun ja kau­niin elo­ku­van ta­sa­pai­non. Sitä en­nen ko­mea ee­pok­sen muo­to on ri­kot­tu ir­to­nai­sil­la epi­so­deil­la ja hal­va­no­loi­sel­la ta­kau­tu­mal­la ot­to­po­jan lap­suu­teen. Sik­sikö enimmät Os­ca­rit me­nivät­kin Coe­nin vel­jek­sil­le? (HB)