Ja­mes Bond heittäy­tyy Ame­ri­kan reis­sul­laan huu­mea­gen­tik­si mek­si­ko­lai­sen kar­tel­lin jäl­jil­le.

Ti­mot­hy Dal­to­nin toi­nen ja vii­mei­nen 007-seik­kai­lu oli ai­koi­naan il­mes­tyessään ko­va sa­na pik­ku­poi­kien kes­kuu­des­sa. Muis­tan kuin­ka it­se­kin ah­min tämän ka­ve­rin luo­na kylässä VHS:ltä sa­maan ta­paan kuin Chuck Nor­ri­sin Del­ta jen­gin­kin. Seik­kai­lu on kestä­nyt hy­vin ai­kaa, eikä edes trik­ki­ku­via käy moit­ti­mi­nen. Sil­ti ko­ko­nai­suus tun­tuu ta­va­no­mai­sel­ta huu­mejännä­riltä, jon­ka pääo­saan brit­ti­va­koo­ja is­tuu yhtä su­la­vas­ti kuin pe­su­kar­hu psy­ko­lo­gin soh­val­le.

Te­ra­piaa tämä Bond kai­pai­si­kin, sillä syn­kis­te­levä Dal­ton vai­kut­taa tässä äk­ki­pi­kai­sel­ta luo­la­mie­heltä, jol­la ei ole sen enempää Con­ne­ryn ka­ris­maa kuin Moo­ren pil­kettä silmä­kul­mas­sa. Va­ka­vail­mei­nen toi­min­ta pe­laa, mut­ta Bon­dik­si tätä ei juu­ri tun­nis­tai­si il­man tee­ma­mu­siik­kia.