Har­va suo­ma­lai­nen on elä­nyt sa­maan ta­paan DC- ja Mar­vel-san­ka­rei­den sä­vyttämää lap­suut­ta kuin yh­dys­val­ta­lai­set 1960-lu­vul­la syn­ty­neet. Sik­si en­nak­koa­sen­teet DC:n tun­te­mat­to­mim­pien hah­mo­jen elo­ku­va­ver­sioi­hin voi­vat tul­pa­ta ha­lun ot­taa vas­taan sen, mitä tu­le­man pitää. Ar­row te­kee poik­keuk­sen.

Teo­rias­sa tämän ei pitäi­si ol­la mah­dol­lis­ta. San­ka­ri on mil­jonää­rin or­po poi­ka, jo­ka jat­kaa jul­ki­suu­des­sa hu­li­vi­lielämää, vaik­ka pää­mo­tii­vi­na on huis­kia pit­kin suur­kau­pun­gin ka­tu­ja Ro­bin Hoo­din asus­sa. Kau­pun­ki­lai­sia kup­paa­vat gags­te­rit ja po­lii­ti­kot koh­taa­vat koh­ta­lon­sa, kun san­ka­ri am­puu kuo­let­ta­van tar­kas­ti nuo­liaan.

Käytännössä tämä toi­mii sik­si, että hah­mot ovat sym­paat­ti­sia ja toi­min­nan mo­tii­vi on oi­keu­tet­tu, mut­ta har­vi­nai­nen. Yh­teis­kun­nal­li­nen oi­keu­den­mu­kai­suus on pe­rin ve­revä ee­tos su­per­san­ka­ril­le. Jak­sot saa­vat myös ta­val­laan Lost-tyy­listä mys­ti­syyttä, kun pää­hen­kilö pa­laa ta­kau­mis­sa sa­la­peräi­sel­le saa­rel­le, missä hä­nen ky­kynsä sai­vat al­kun­sa. Ir­vai­lu su­per­rik­kai­den elämäl­le on myös ve­revää. Mut­ta ei tämä ai­van niin hyvä oli­si, että neljä täh­teä an­sait­si­si. Ko­ko­nai­suus jättää ai­na­kin mi­nut hie­man kylmäk­si.