Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

007 Spectre

Spectre 

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2015Kesto: 148 minuuttia
Julkaisija: Kuva:
2.35
Ääniraita: Dolby Surround 7.1
    

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle ellei toisin mainita.

Kuvat

Elokuva

Ku­vaa­vaa on se, että uu­sim­man bon­din en­si-il­ta näh­tiin jo pa­ri kuu­kaut­ta aiem­min en­nen kuin vai­vau­duin sitä kat­so­maan.

Ku­vaa­vaa on se, että uu­sim­man bon­din en­si-il­ta näh­tiin jo pa­ri kuu­kaut­ta aiem­min en­nen kuin vai­vau­duin sitä kat­so­maan. Olen sentään tämän elo­ku­va­sar­jan ystävä. Ali­ta­jun­nas­sa ly­myi­li ma­te­ma­tii­kan yli­ver­tai­suus. Da­niel Crai­gin 007:s­ta en­simmäi­nen oli eri­no­mai­nen, toi­nen sur­kea, kol­mas eri­no­mai­nen. Neljän­nen pitäi­si tämän kaa­van mu­kaan ol­la silk­koa sisältä.
Toi­sin kä­vi. Spect­re jät­ti hy­vin­kin kak­si­ja­koi­sen vai­ku­tel­man. Sur­kea se ei ol­lut missään vai­hees­sa.
Sam Men­de­sin kah­den elo­ku­van sar­jan ki­teyttää si­ten, että ta­val­laan se syö it­seään ja kas­vat­taa kaa­no­nia. Yk­si­tyis­koh­dat ovat tär­keitä, mut­ta myös ko­ko­nai­suus on ra­ken­net­tu huo­lel­la. Jo elo­ku­van pitkä, yhtä­jak­soi­nen koh­taus Mé­xi­co Ci­tyn kuol­lei­denpäivänä mää­rittää tee­man: kuol­leet muut­tu­vat elä­vik­si. Bon­din tee­ma “­li­ve an let die” on kään­net­ty nu­rinpäin, ja sii­hen M viit­taa it­se­kin pu­hues­saan tie­dus­te­lua­lan kan­sainvä­listä pa­lat­si­val­lan­kaap­paus­ta ha­vit­te­le­val­le C:l­le. Rat­kai­se­va pon­nin on kai­ken lisäk­si jo kuol­leen nai­sen (Ju­dy Dench) vies­ti.
Vas­ta­koh­dil­la edetään ko­ko ajan. Sky­fal­lin avain­koh­tauk­set ku­vat­tiin käytännö­li­ses­ti kat­soen pi­meässä. Nyt saa­daan Tan­ge­rin au­tio­maan ja Itä­val­lan alp­pien va­loa. Vas­ta­poo­li­na on jo­pa klas­si­sen maa­laus­tai­teen sä­vyjä tav­voit­te­le­va, peh­meähkö ku­va. Pi­meyttä­kin hyö­dyn­netään maan al­la ja tu­hou­tu­vis­sa ra­ken­nuk­sis­sa.
Ja­nus­mai­nen ase­tel­ma pa­nee pää­hen­kilön lu­jil­le. Men­nei­den te­ko­jen luo­man pai­neen hän työntää ai­vo­tulp­paan, mut­ta nor­maa­lin elämän hou­ku­tuk­sel­ta ei voi vält­tyä. Men­nyttä ei voi muut­taa, ja tu­le­vai­suus tu­lee pääl­le vääjäämättä.
Bond on vas­tus­ta­jan­sa pei­li­ku­va siinä missä Hol­me­sil­la on Mo­riar­tyn­sa. Nietsc­heläi­sittäin hän on kat­so­nut liian pitkään pi­mey­teen. Hah­mot su­lau­tu­vat toi­siin­sa mie­len­kiin­toi­sin tee­moin men­nei­syy­destä ny­kyi­syy­teen ja tu­le­vaan.
Bond elää ai­ka­pa­ra­dok­sis­sa, jos­sa Con­ne­ryn ja Moo­ren seik­kai­lut ovat vas­ta tu­los­sa. Ai­van au­ko­ton tämäkään ai­ka­ja­na ei ole.
Bon­din me­nes­tys oli Con­ne­ryn ja Moo­ren kul­ta-ai­ka­na kiin­ni pääo­sa­ne­sittäjän ka­ris­mas­ta. Oh­jaa­ja ja kä­si­kir­joit­ta­jat luot­ti­vat oi­kean tun­nel­man luo­mi­seen, mut­ta osa­si­vat myös hyö­dyntää ai­ka­lais­tek­niik­kaa haus­kal­la ta­val­la.
Oh­jaa­ja Mar­tin Camp­bell on suo­ran seik­kai­lun tai­ta­ja, jo­ten oli kum­mal­lis­ta, että Da­niel Crai­gin entréessä (Ca­si­no Roya­le, 2006) juu­ri oi­kea tun­nel­ma oli pääo­sas­sa. Hen­kilöi­den ke­mia toi­mi. Quan­tum of So­la­ce sor­tui Marc Fors­te­rin hyväk­sy­miin tiet­ko­ne­pe­limäi­siin sa­la­ma­leik­kauk­siin, jo­ten se jää aut­ta­mat­ta mui­den Craig-bon­dien jal­koi­hin.
Sam Men­des on jou­kos­sa yllättäen tek­ni­ses­ti oi­val­ta­vin. Kes­ki-ikäi­nenkään kat­so­ja ei saa Spect­ren tuok­si­nois­sa hy­per­ven­ti­laa­tio-koh­tauk­sia. Tus­kin­pa nuo­ret­kaan hau­kot­te­le­vat. Se tär­kein kui­ten­kin puut­tuu: juu­ri se tun­nel­ma. Kun kaik­ki toi­min­na­li­suus on vieläpä en­nal­ta-ar­vat­ta­vaa, kat­so­jal­le jää vain vank­ka ra­ken­ne ja Bon­din myyt­ti­syys.
C­rai­gin toi­mis­sa ei ole kri­tii­kil­le si­jaa, mut­ta kon­nat ovat lai­mei­ta. Naisnäyt­te­lijät ovat kau­nii­ta ja sie­luk­kai­ta, mut­ta heil­le ei an­ne­ta mah­dol­li­suut­ta enempään. Jo­pa eroot­ti­set koh­tauk­set ovat kai­ke­ti leik­kaa­jan mie­lestä ol­leet niin vai­vaan­nut­ta­via, että ne on lei­kat­tu ty­lys­ti. Jo­ku voi pitää tätä to­ki haus­ka­na sa­tii­ri­na.
Kat­so­jan tun­teet eivät nou­se pin­taan kuin yh­dessä koh­tauk­ses­sa: Bond jou­tuu nä­kemään ra­kas­ta­man­sa nai­sen edessä ku­va­nau­haa, jo­ta pa­hem­paa ei ti­lan­tees­sa voi­si oi­keas­taan ku­vi­tel­la.
Tämä ei oi­kein riitä. Vaik­ka ky­se on es­ka­pis­mis­ta, kat­so­ja täy­tyi­si kou­kut­taa sa­mais­tu­maan. Täl­lai­siä het­kiä koe­taan oi­keas­taan vain au­ton pui­kois­sa, kun uu­teen mal­liin poik­keuk­sel­li­ses­ti pe­reh­dyttämätön san­ka­ri jou­tuu miet­timään, mi­ten mikä­kin vi­pu toi­mii ko­je­lau­das­sa. Tun­teen tietää jo­kai­nen koea­joa suo­rit­ta­nut.
Suu­rem­pi yri­tys luo­da link­kiä to­del­li­suu­teen on yh­teis­kun­na­li­nen pää­tee­ma, de­mok­raat­ti­sen päätök­sen­teon ul­ko­puo­lel­le jäädä abos­luut­ti­nen tie­dus­te­lu, jo­ta ter­ro­riu­han al­la ha­vi­tel­laan. Toi­vot­ta­vas­ti mo­ni kat­so­ja sai tästä ajat­te­lu­nai­het­ta. Hie­man tätä epäi­len.
Sam Men­des te­kee bon­de­jaan hie­man sa­maan ta­paan kuin Don Ro­sa kä­sit­te­li Carl Bark­sia ank­ka­sar­ja­ku­vis­saan. Ver­tai­lu­koh­ta ei ole edes kau­kaa haet­tu, sillä tee­mat ovat ai­ka ta­val­la yh­te­neväi­set: tut­tu san­ka­ri­po­ruk­ka, kau­kai­set maail­man­kol­kat, kaa­no­nin yk­si­tyis­koh­tien au­kai­su ja täy­dentä­mi­nen sekä tie­tyn maail­man­to­del­li­suu­den hyö­dyntä­mi­nen es­ka­pis­ti­ses­sa viih­teessä. In­nok­kal­le fa­nil­le vih­jei­den boin­gai­lu tuot­taa mie­li­hyvää, mut­ta pe­rus­kat­so­ja ei niistä häi­riin­ny.
S­pect­re juon­taa taus­tan­sa ni­meen Han­nes Ober­hau­ser, jon­ka Bond mai­nit­see kas­vat­ti-isäk­seen Ian Fle­min­gin no­vel­li­ko­koel­mas­sa Mus­te­ka­la (Oc­to­pus­sy, 1966, suo­mek­si Gum­me­rus, 1967). Olen ak­tik­va­riaa­tis­sa näh­nyt ni­teen yh­den ker­ran vuo­sien var­rel­la ja poi­min sen ko­koel­mii­ni jo 1970-lu­vul­la.
S­pect­ren muut viit­teet ovat ke­vyem­piä kun­nia­no­soi­tuk­sia Ro­ger Moo­ren ajan las­ket­te­lu­hur­jas­te­luis­ta Sean Con­ne­ryn ju­na­tap­pe­lui­hin. Elo­ku­va no­jaa ih­meen vähän huu­mo­riin ja se­kin on hie­nois­ta it­sei­ro­niaa. Esi­merk­kinä mai­nit­ta­koon Ome­ga Pla­net Ocean –­kel­lo, jo­ka ei tee mitään muu­ta kuin näyttää ai­kaa.
Au­to­vit­sit tun­tu­vat ku­lu­neil­ta, mut­ta brit­ti-in­toi­li­ja saa kuo­la­ta Ja­guar C-X75:n ja As­ton Mar­tin DB10:n mu­ri­noil­le tietäen, että ky­se on vain pro­to­tyy­peistä.
Haus­kaa on puo­les­taan se, et­tei ny­ky­pol­ven ul­ko­pin­nal­taan ru­ma XJ, X.351, esiin­ny elo­ku­vas­sa, vaan M käyttää sitä edeltävän mal­li­sar­jan mus­taa X.350:a, jo­ka sentään vielä edus­ti XJ Se­ries 1:n muo­to­kieltä. Brit­ti-vir­ka­mies ei siis pröystäi­le! Bon­din te­kijät tietävät au­ton­sa, sillä vii­mei­nen ai­to XJ eli jo vuo­sia sit­ten kuo­pat­tu X.308 esiin­tyi vielä Quan­tum of So­la­ces­sa (2008). Ver­sio oli Daim­ler, ja vieläpä sa­ma­na vuon­na kuin ylipäätään vii­mei­nen Daim­ler teh­tiin. Ei ole ih­me, että au­toih­mi­set pitävät bon­deis­ta. (PS)
06/12/2015

Traileri

Tämä video on ehkä jo poistettu YouTube:sta. Kokeile kuitenkin?

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy