Blu-ray - Arvostelu

Bluray
Blu-ray arvostelu kansi
Blu-Ray
Blu-ray
FullHD

Inception

 

Elokuva:
Kuva & Ääni: ?
Ekstrat:

Inception on erikoinen sovellus kaappaus- ja ryöstöfilmityypistä, jossa vanha kettu ryhtyy viimeiseen operaatioon ja haalii keikkaan erikoisjoukon. Dom Cobb ei tee iskuaan rahasta, vaan saadakseen takaisin menettämänsä perheen. Cobb on ekspertti, unien louhija, jolla on taito sekä varastaa ihmisen pääkopasta kuvitelmia että myös upottaa niitä sinne. Elokuvan nimi Inception tarkoittaa vieraan ajatuksen istuttamista mieleen. Toimitaan siis harmaalla alueella. Kun viimeinen tehtävänanto koskee suuryrityksen omistusjärjestelyjä kilpailijan eduksi, kyseessä on jo rikos.

Kunpa joku kirjoittaisi Leonardo DiCapriolle vaihteeksi koomisen roolin kepeään kaverielokuvaan! Tai edes parisuhdefarssiin. Saisi tähti pikkuisen relata ilman, että joka leffassa viereltä viedään. Suljetun saaren mielipuolipainajaisten jälkeen Inception santsaa Leolle uuden, katkeran keitoksen unimaailmaa ja psykonaisia. DiCaprio on Scorsesen ja Christopher Nolanin filmitarinoissa pelkkä stressilelu. Roolihahmojen suhde ex-vaimoihin on juonen yksityiskohtia myöten hämmästyttävän samankaltainen mysteeri. Eikä avioelämä ihan auvoista ollut näitä DiCaprion elokuvia edeltäneessä Revolutionary Roadissakaan.

Inceptionissa DiCaprio näyttää vaikuttavammalta kuin koskaan aikuisrooleissaan. Näyttelijä paneutuu taas olan takaa, eikä ole DiCaprion vika, että pyristely pikkutarkasti rustatussa Nolanin kellopelissä on hyödytöntä. Ennakkoon kuulutetusta unien tulkinnan mestariteoksesta tuleekin unettava pannukakku. Christopher Nolanista ei Inceptionin perusteella ole Tarkovskin (Solaris, Stalker), Buñuelin (Andalusialainen koira, Päiväperho), Hitchcockin (Vertigo, Noiduttu), Kubrickin (Avaruusseikkailu 2001, Eyes Wide Shut) tai Wellesin (Citizen Kane, V niinkuin väärennös) tapaisten alitajunnan ja aikatasojen mestarien manttelinperijäksi. Ohjaaja paljastuu filmikeisariksi, jolla ei ole vaatteita.

Inceptionin tarinassa yhteisiin uniinsa eksyneet mielen aikamatkaajat joutuvat usein kiirastuleksi kutsuttuun välitilaan. Amerikaksi sitä kuvataan termillä ”limbo”. Suomessa limbolla tarkoitetaan jotain muuta. Ohjatessaan liian mustasukkaisesti omaa käsikirjoitustaan varjellen, Christopher Nolan sortuu näppäryyteensä ja mahtipontisuuteen, jota Hans Zimmerin jylisevä musiikki vielä pönkittää. Nolanin uniarkkitehtoninen korttitalo vajoaa lopulta unihiekkaan. Mutta tietysti h-i-d-a-s-t-e-t-u-s-t-i.

Inceptionia on jo verrattu taitavampaan Matrixiin, joten rehellisyyden nimissä on myönnettävä, ettei sekään elokuva minua vakuuttanut. Ehkä Inception onnistuisi paremmin virtuaalipelinä, jolle ei tarvitse asettaa elokuvan vaatimuksia? Kun Jean-Luc Godardilta 60-luvulla kysyttiin, eikö elokuvassa sentään pidä olla alku, keskikohta ja loppu, uuden aallon guru vastasi, että ”Kyllä, mutta ei välttämättä siinä järjestyksessä.” Kokeilevimmillaankin elokuvan täytyy olla kokonaisteos. Jos kaaoksenkin kuvaus ei mitenkään jäsenny, se ei voi olla taideteos, vaan häviää osaksi kaaosta, jota sen piti kuvata. Taideteos vaatii sisäistä logiikkaa, järjestyksen ja mielen, oli se sitten kuinka omaperäinen tahansa.

Christopher Nolanin filmi kannattaa kuitenkin katsoa testinä, että mitä tässä elokuvallisessa mustetahrassa kullekin näyttäytyy. Riippuu katsojasta, kiinnittyykö silmä tulvehtivaan visuaalisuuteen vai väsyykö se, kun virkeimmätkin ideat talttuvat lapsellisiin kliseisiin. Parhaimmillaan on kuin seuraisi liikkuvan kuvan abstraktia impressionismia, kun Nolanin luottokuvaaja Wally Pfister ja leikkaaja Lee Smith muokkaavat lavastaja Guy Dyasin unimaailmoja kuvaavista luomuksista sisäavaruuden trippejä. Näin varsinkin elokuvan ensivartissa. Alkuällistyksen jälkeen kaksi ja puolituntisen elokuvan liika yrittäminen ja yleisöpohjaodotusten sanelemat kompromissit saavat alitajunnan saloja aukomaan pyrkivän viritelmän näyttämään mieltä vailla kieppuvalta ikiliikkujahyrrältä.

Englantilaisen Nolanin amerikkalainen turhamaisuusprojekti on kieltämättä saavutus. Saavutuksen laatu vain on epäselvä. Kahdensadan miljoonan dollarin Inception on budjetiltaan neljäkymmentä kertaa isompi kuin ohjaajan läpilyöntielokuva Memento (2000). Jo Mementossa muistikatkosten ja takaumatyylin pakkotoisto kärjistyi puuduttavaksi. Inceptionissa yhteinen, keinotekoinen uni on portti monien eri hahmojen sisäkkäisesti ja kerroksittain avautuviin upottaviin painajaisiin. Puutumisriski on nyt monikymmenkertainen.

Memento oli tekijälleen käyntikortti Hollywoodiin. Sitä seuranneet Batman-ohjaukset, erityisesti murskamenestys Yön ritari (2008), järjestivät ihmelapselle avoimen piikin. Laskua maksatetaan nyt katsojilla. Taiteilijalle se, että kaikki on mahdollista, voi olla ongelma. Elokuvassa mielikuvituksellisimmiltakin tapahtumilta edellytetään omalakistaan uskottavuutta. Rajattomuus johtaa yhdentekevyyteen, kun jännitettävää ei ole. Inceptionissa mikä tahansa voi tapahtua, olla totta, kuvitelmaa tai unta. Lopulta merkitystä on vain näyttävyydellä.

Näyttävyyttä Inceptionissa piisaa, jos katsoja silmilleen kuvativolia kaipaa. Tasokkaan näyttelijäryhmänsä Nolan kuitenkin jättää henkeä vaille. Ensembletyöstä ei voi puhua, kun mitään aitoa tiimiytymistä ei ole havaittavissa. Hahmoilla on käyttöä vain kunnianhimoisen, mutta onton ja paikoin tahattomasti huvittavan elokuva-arkkitehtuurin rekvisiittana.

DiCapriokin jää yksiulotteiseksi. Tuntuu, että pelkkä näyttelijän ulkoinen olemus ja piinattu ilme ovat riittäneet Nolanille. DiCaprio jää ilman tukea, kun heikko henkilöohjaus ja käsikirjoituksen älyttömyydet johtavat epämääräisyyteen roolinrakentamisessa ja henkilön käyttäytymisessä. Suuristakin käänteistä tulee sattumanvaraisia. On kuin katselisi keskinkertaista televisiosarjaa, kun Cobbin lentokentälle helikopterilla tuonut huippuliikemies Saito yhtäkkiä saakin parilla sanalla Cobbin kääntymään kannoillaan ja ottamaan vaarallisen tehtävän vastaan. Huonosti henkilöohjattu kohtaus maistuu käsikirjoitukselta ja DiCaprion suoritus kärsii, kun tilannetta ei perustella vakuuttavasti – mikä olisi vain pienestä kiinni.

Cobbin uniliigan jäsenet ovat filmissä vain kultaisia kulissipainoja kirjaville lavasteille. Kyllähän taitajakaartia kasattiin ihan Seitsemästä samuraista asti jatkuneen filmiperinteen mukaan, mutta syntyikö missään vaiheessa tunne, että todella ollaan yhteistyössä ja samaa porukkaa? Eihän ryhmällä ollut muuta kosketusta toisiinsa kuin teknisen jargonin höpötys. Kiinteä yhteys ei välittynyt edes kepeän pinnallisella tasolla, kuten vaikkapa Soderberghin Ocean’s –elokuvissa, vaikka sen tyyppiseen ilmavuuteen varmasti Nolankin pyrki. Katsojan sydän kuitenkin räytyy ajatuksesta, millaisiin luonnetutkielmiin näin monipuolisella esiintyjäporukalla olisi kyetty, jos Nolan olisi saanut henkilöohjauksella rooleihin vetoa ja pitoa. Se olisi vaatinut häneltä kunnon käsikirjoituksen, jossa vuoropuhelu olisi muutakin kuin sekavan juonen sisältöselostusta tai ilmeillä ja eleillä tehostettuja irtovitsejä.

Ken Watanabe (Viimeinen samurai, Kirjeitä Iwo Jimalta) näyttää taitojaan huonommalta joutuessaan liikemies Saitona puhumaan tankeroenglantia. Sekään ei riitä, vaan jostain kumman syystä Watanabe vanhennetaan joihinkin kohtauksiin mopsin ruttunaamaa muistuttavalla maskilla. Näin Saitosta tulee risteytys jedimestari Yodaa ja Pienen suuren miehen satavuotiasta Jack Crabbia. Watanaben puolesta harmittaa, että Nolan ei ole vaivautunut pohjustamaan Saiton henkilöä. Ei tärkeän roolihenkilön sen enempää kuin juonen käänteen selitykseksi elokuvassa riitä se, että kaiken saa rahalla. Kun Saito palkkaa Cobbin, hänen motiivikseen tarjotaan vain epärehellinen kilpailu yritysmarkkinoilla. Miksi meidän pitäisi jännittää Cobbin onnistumisen puolesta, kun päämäärä on likainen mutta epäkiinnostava? Haastavan juoniongelman ratkaisuna Saiton tuosta vain tapahtuva jumbojetin ostaminen unen upottamiseen tarvittavan kymmenen tunnin lennolle on esimerkki Nolanin nenäkkyydestä, mutta myös mielikuvituksen puutetta. Sisäisen logiikan rikkominen ja kaikkivoipaisuuden ikävystyttävyys vaivaa myös Saiton suhdetta Cobbiin. Miksi Cobb suostuisi uskomaan, kun Saito väittää pystyvänsä poistamaan Cobbin ongelmat maahanmuuttoviranomaisten kanssa, ja että tämä myös tekisi sen? Dream on – jatka uniasi - sanotaan Amerikoissa.

Elokuvaa on sanottu uneksi, jonka näemme yhdessä. Inceptionissa henkilöiden yhteinen unennäkö järjestyy painamalla nappia vanhaa analogista nauhuria muistuttavassa laitteessa, jonka muoviletkut kömpelönnäköisesti johdetaan uneksijaan. Piaf-elämäkertaelokuvasta oscaroitu Marion Cotillard on innoittanut Nolanin valitsemaan unikohtausten tuutulauluksi ranskalaisvarpusen ikivihreän Je Ne Regrette Rien. Tai voi tietysti olla päinvastoinkin, että musiikkivalinta on tuonut mieleen näyttelijän. Ainakaan Nolan ei saa Cotillardista muita kuin femme fatalen sävyjä esiin. Cobbin vaimona Mal on miespolon pahimmissa painajaisissa esiintyvä räyhähenki.

Joseph Gordon-Levitt (Mysterious Skin, Brick, The Lookout, 500 Days of Summer) on ehtinyt filmeissään jo osoittaa laajempaakin skaalaa. Inceptionissa Nolanille tuntuu riittävän tähtitulokkaan varhaisteinivaihe entisen lapsinäyttelijän tv-sarjasta Kolmas kivi auringosta. Hyvin istuvista puvuistaan huolimatta – tai ehkä juuri niiden vuoksi – Gordon-Levitt näyttää liian nuorelta tähän tehojoukkueeseen. Toimintasankaria hänestä ei millään saa, joten painiskelu painottomassa tilassa konnien (tai niiden heijasteiden) kanssa näyttää tahattoman kömpelöltä. Sympaattisen näyttelijän auvoista hymyilyä unen aikana – ainakin joku näyttää nauttivan - pitkässä autopudotuksessa on ihan mukava katsoa, mutta ihmettelen kyllä samoina toistuvien kuvien loputtomuutta. Nuori näyttelijä saa myös osansa älyttömistä repliikeistä. Gordon-Levitt joutuu levitaatioidensa huipennuksena työntämään konnaa kuiluun ikimuistoisella saatesanalla: ”Paradoksi!” Siitäs sai.

Yhtä hölmöjä satuilee myös ihastuttava Ellen Page (Juno), joka selittää katsojalle tärkeitä yksityiskohtia kuten: ”Jos hän nukahtaa, me herätämme hänet defibrillaattorilla.” Cobbin tiimin hankintana Pagen esittämä suunnittelija Ariadne on näennäisen tärkeä unimaisemoija. Koska tytön arkkitehtonista luomistyötä ei varsinaisessa iskuvaiheessa näytetä, Ariadne jää porukassa ulkopuolisen lähettitytön ja kahvinkeittäjän asemaan. Suuren luokan kohtausten jatkumossa Ariadne sentään pääsee Cobbin kanssa Pariisiin flaneeraamaan. Rakkauden kaupungissa räjäytetään kahvilan terassi (hidastettuna) ja käydään silloilla peilikävelyllä. Ariadne saa pystyttää katuvarsille valtavia kuvastimia ja kääntää ne sitten toisiaan vasten. Kuvat toistuvat loputtomiin – ajatella. Ei tämä nyt ihan vedä vertoja Orson Wellesin Nainen Shanghaista –filmin peilisalikohtaukselle, jossa paljon mielikuvituksekkaampi ja monitasoisempi vaikutelma saatiin aikaan Inceptionin kahvikassaa vastaavalla summalla.

Uniarkkitehtina Ariadnen edeltäjä oli Lukas Haasin esittämä epäonninen Nash. Sääli, että harvoin nähty ja alkukohtauksessa lähes repliikeittä jäävä, mutta vahvasti läsnä oleva Haas raahataan kirjaimellisesti pois kuvasta porukan ensimmäisenä. Miespuutetta paikkaa sitten cooliudessaan pullisteleva Eames, jota tulokas Tom Hardy näyttelee ärsyttävin maneerein. Michael Caine on valittu Cobbin isän rooliin säteilemään laatua ja arvokkuutta, mutta parin kohtauksen hyödyttömänä taustahahmona rooli kutistuu paperinukeksi. Caine olisi yhtä hyvin voinut faksata roolinsa studioon.

Lisäesimerkki Nolanin heikosta henkilöohjauksesta ja näyttelijäymmärryksestä, joka jättää filmin tähdet orvoiksi oheisvahingoiksi visuaalisten temppujen ja mahtailevan jumbojet-rekvisiitan rinnalle, on elokuvan ”headfuckin” pääkohde, tuleva suuryrityksen omistaja Fischer. Cillian Murphyn ulkonäköä myöten erikoislaatuinen ambivalenssi hermoherkkyydestä psykopatologiaan on palvellut erilaisia elokuvia, kuten Batman Begins ja Aamiainen Plutolla sekä Danny Boylen filmit 28 päivää myöhemmin ja Sunshine. Murphy oli hyvä myös kranaattikauhusta kärsivänä sotilaana Dylan Thomas -muistelossa The Edge of Love. Nolan ei ohjaajana saa Murphystä paljoakaan irti ja pukumies Fischer lieneekin hienon irlantilaisnäyttelijän mitäänsanomattomin rooli.

Elokuvan puolivälissä mietityttää, onko tuottajataholle edes näytetty, mitä ollaan tekemässä, jotta projekti olisi voitu pysäyttää ja pelastaa. Mutta otsankurtistelun seassa tyhjänpäiväisyyttään kumisevat ”kevennykset” – kuten trailerinkin huipennuksena näkyvä ja unen mahdollistama käsiaseen vaihto tuhdimpaan tussariin - vihjaajat, että tekijät ovat lippuluukku mielessään viime hetkillä painaneet paniikkinappulaa ja tehneet epätoivoisia korjausliikkeitä komediallisempaan ja toiminnallisempaan suuntaan. Katsoja ei kuitenkaan ole ehtinyt tykästyä päähenkilöihin saati niihin kasvottomiin sivuhenkilöihin, joita konnakatraassa vilisee milloin ”aitoina” vastuksina, milloin unen heijasteina.

Poukkoilu harmittaa, sillä Nolanin kantavimmista keksinnöistä voisi hyvin koota puolitoistatuntisen version, joka saattaisi olla Inceptionin saaman hypetyksen ja höpetyksen arvoinen. Uninäyttämön esirippu avataan kiintoisasti esittelemällä kaikki mielenlouhija Dom Cobbia vaivaavat mysteerit. Lopussa keskeiseksi nousee suhde vaimoon, Maliin. Rakkauden, perheyhteyden, epäilyn, petoksen ja mielenjärkkymisen kudelma on motiivien kehittelyltään häikäisevä taidonnäyte. Valitettavasti siihenkään ei keskitytä eikä teemaa kehitellä. Nolan vain toistelee Cobbin pikkulasten selkäkuvia hieman Nicolas Roegin Kauhunkierteen kaltaisina saavuttamattomina, mutta seuraamaan houkuttavina haaveina. Koska emme elokuvan perusteella saa kosketusta Cobbin isyyteen saati koko perheeseen, lapsistakaan ei tule persoonia, emmekä katsojina jaksa välittää tämän ”unelmaisin” perhealbumin epätarkoista muistokuvista.

Syventämiselle ja kehittelylle olisi pitkässä elokuvassa ollut runsaasti tilaa. Kokonaan pois olisi voitu jättää juonenkululle käsittämätön ja tarpeeton linnoituksen valtaaminen, lumipukurymistely ja tunturikiipeily. Rytmi ja ryhti pettävät Inceptionissa lopullisesti, kun Nolan menettää uskonsa mielentilamatkailuun ja leikkaa hädissään rinnalle latteata normiactionia. Elokuva livahtelee liikaa myös turhanaikaisiin unitaskuihin – uni unesta uneen - ja kömpelösti rakennettuihin muistijälkiin. Kuolikammioasetelma suoraan Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:stä – sairasvuoteella järkälemäinen Pete Postlethwaite - päättyy naiiviin lähikuvaan lapsen lelusta. Nolanin hybrismäinen aivomyrsky kangistuu unien tylsän kirjaimelliseen hahmotukseen. Salatuimmat muistotkin me näköjään säilytämme aina kassakaapissa.

Uniarkkitehtuuri itsessäänkin kuluttaa viehätyksen nopeasti. Kaikenlaisia ihmeellisyyksiä on meillä nähty jo 3D-mitassakin ja vuosikymmenien varrella monenlaista ilmakelluntaa ja todellisuudensekoitusta tieteisfilmeissä. Inceptionissa pysähdellään ihastelemaan saavutuksina tilanteita, joista kerronnan pitäisi vasta ponnistaa liikkeelle, jotakin kohti.

Inceptionista on jo virinnyt keskustelu, kuinka monimerkityksinen elokuvan loppukuva on, ja mitä se saattaa tarkoittaa. Nolanin ohjauksille tyypillinen nokkeluus ja pikkunäppäryys voivat kyllä merkitä sitä, että ohjaaja-käsikirjoittaja on kätkenyt teokseensa kuva-arvoituksia katsojan pähkäiltäväksi. Fantastinen keksintäkään ei kuitenkaan tee Inceptionista sen eheämpää tai tärkeämpää kuin se on jättäessään visuaalisessa koristeellisuudessaan näyttelijät täysin heitteille toistelemaan tapahtumia selitteleviä, tyhjänpäiväisiä vuorosanoja. Tai tuhlatessaan pitkät tovit filmistä itsetarkoitukselliseen ammuskeluäksöniin ja kosiskelevaan vitsikkyyteen. Kun elokuva kokonaisuutena epäonnistuu, ei yhtä uutta kierrettä tarjoava loppukuva tilannetta enää pelasta.

Inceptionin alussa arkkitehti Ariadnelle pantu haaste suunnitella minuutissa Cobbin ratkaistavaksi sokkelo voisi olla Nolanin vihje elokuvaan piilotetusta tehtävästä katsojan selvitettäväksi. Ariadne piirtää ensin kaksi helppoa neliölabyrinttiä. Mutta Cobb on tyytyväinen vasta kolmanteen sokkeloon, jonka Ariadne piirtää ympyrän muotoon, hankalammaksi läpäistä. Voimme tietysti seurata kuviteltua johtolankaa, mutta kannattaako se? Eiköhän se merkitsisi, että Inceptionin nyt jo varman menestyksen varalta Nolanilla on hihassaan varasuunnitelma jatko-osista? Detection? Deception? De-Lovely!

Näyttää siltä, että Christopher Nolan ei ole huomannut varoittavaa esimerkkiä. Suuruusharhaisen kollegansa M. Night Shyamalanin The Happeningin (2008) tapaan Nolan kaivautuu Inceptionissa niin syvälle napaan, että on vaarassa kadota omaan takamukseensa. Oli etukäteen vaikea kuvitella näin käyvän juuri nokkelalle Nolanille, mutta Inceptionin jälkeen luulen katsojan pystyvän tekemään tuonkin uskonloikan. (HB)

Laadukas kuva ja ääni. Mukana on myös DVD- ja Digi Copy -versiot. Ero BD:n tarkkuuteen ei ole suuren suuri. BD:n ekstroissa extraction mode, jolla voi tarkastella avainkohtausten taustaa ja tekoa. DVD:n ekstroissa 11 min. dokumentit. (PS)

DVD-Opas.fi

Tekijät

Ohjaaja: Christopher Nolan
Pääosissa: Leonardo DiCaprio Marion Cotillard Joseph Gordon-Levitt Ellen Page Cillian Murphy Lukas Haas
Tarina: Cristopher Nolan
Kuvaus: Wally Pfister
Musiikki: Hans Zimmer

Traileri

Kommentit

Voit kommentoida elokuvia nimettömästi tai kirjautumalla sisään mm. Facebook tai Twitter tunnuksillasi.
blog comments powered by Disqus
Kommentointi on yhä testikäytössä, jos kohtaat ongelmia ilmoita siitä meille yhteydenottolomakkeella.

Ilmoitus

Tekniset tiedot

Vuosi: 2010Kesto: 147/142 minuuttia
Julkaisija: WarnerKuva:
1080p 2.40*
Ääniraita: DTS-HD MA5.1
 
Ikäraja:
(13)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikärajamerkintäuudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 13 vuotta.
VET: 238894EAN: 5051895051658
© Heinäpään Viestintä Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle (Warner) ellei toisin mainita.
Toteutus:Viestintäratkaisut Webmaster Kirjaudu sisään