Vi­gi­lan­te on yk­si kuu­lui­sim­pia la­ji­tyyp­pinsä edus­ta­jia. Toi­sin sa­noen se kuu­luu oh­jaa­ja Quen­tin Ta­ran­ti­non lem­pie­lo­ku­viin.

Kult­ti­ka­maa tämä var­mas­ti on­kin, mut­ta b-e­lo­ku­va­mais­ten ja exp­loi­ta­tii­vis­ten sä­vy­jensä lisäk­si se on Vä­ki­val­lan vi­hol­li­nen -ri­poff.

Epäa­ta­sai­suu­den an­taa kui­ten­kin an­teek­si, sillä mu­ka­na on pal­jon bon­gat­ta­vaa. Ta­ran­ti­non fa­nit­ta­ma Ro­bert Fors­ter te­kee ta­pan­sa mu­kaan hyvää työtä pääo­sas­sa. Ros­vo- ja agent­ti­roo­lien eri­kois­mies Ric­hard Brigh­tia on ai­na seu­ran­nut mie­len­kiin­nol­la, eikä Woo­dy St­ro­den suo­ri­tus jää var­mas­ti huo­maa­mat­ta.

E­roa Bron­so­nin Death Wish -.e­lo­ku­viin on oi­keas­taan vain se, että yk­silön ase­mas­ta ryhmä newyor­ki­lai­sia kylläs­tyy ka­tu­jen rau­hat­to­muuk­siin, rio­kol­li­suu­teen ja vi­ra­no­mais­ten kor­rup­tioon. Oi­keus ote­taan omiin kä­siin. Yön so­tu­rit –­ni­mellä Suo­mes­sa ai­koi­naan näh­ty rai­na on ehkä par­haim­mil­laan his­to­rial­li­se­na muis­ti­ku­va­na siitä, mil­lais­ta New Yor­kis­sa oli en­nen kau­pun­gin­joh­don omak­su­maa nol­la­to­le­rans­sia, jo­ka siis­ti kau­pun­kia mel­koi­ses­ti.