Kino - Arvostelu

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1

Harry Potter and the Deathly Hollows: Part 1 

”Olin sokea, mutta nyt näen taas.” Harry Potter kohtaa aikuisuuden haasteet ja valmistautuu viimeiseen kohtaamiseen Voldemortin kanssa. (© Warner Bros.)
”Olin sokea, mutta nyt näen taas.” Harry Potter kohtaa aikuisuuden haasteet ja valmistautuu viimeiseen kohtaamiseen Voldemortin kanssa. (© Warner Bros.)

“Oi lapset/Kohottakaa äänenne!/Lapset, iloitkaa!”

Viimeisen Potter-kirjan elokuvaversiossa Harry tanssittaa Hermionea teltassa. Nick Caven ja gospelkuoron synkäntoiveikas laulu O Children saa nuoret keinumaan. Caven ja The Bad Seedsin tuplalevy Abattoir Blues/The Lyre of Orpheus (2004) taitaa saada uusia kuulijoita.

Big Brotheria ja nuorten Kakolaakin mittavampi ihmiskoe lähestyy päätöstään. Nykyisin 20-, 21- ja 22-vuotiaat Emma Watson, Daniel Radcliffe ja Rupert Grint ovat viettäneet melkein puolet elämästään filmikameroiden edessä tarumaailmaan vetäytyneinä. Sekin tuo mielenkiintoa Harry Potterin ja kuoleman varjelusten ensimmäiseen puolikkaaseen. Suuri osa Kokkolankin ensi-illan yleisöstä on varttunut yhtä matkaa Hermionen, Harryn ja Ronin kanssa.

Iloiset hetket, tanssi ja häähumu ovat poikkeustilanteita uudessa Potterissa. Entisten koulukaverien ystävyys on vahvaa, mutta nyt Harryn, Hermionen ja Ronin kolmikko syleilee toisiaan jo epätoivoisesti, kuin turvaa ja lohtua hakien. Tylypahkan viattomat koulupäivät ja verrannollinen turva ovat Dumbledoren myötä kateissa ja kaverusten vitsit vähissä.

Aikuisuuskin verottaa huolettomuutta. Kolmikon välille tulee seksuaalisen kilpailun ja kateuden jännitteitä, joita voimakas vastustaja pyrkii käyttämään hyväksi. Ron osoittautuu luonteeltaan – tälläkin kertaa näyttelijänsä Grintin järeänmiehekkään habituksen vastaisesti – heikoimmaksi lenkiksi ja siten alttiiksi, kun ystävysten väliin pyritään lyömään kiilaa. Muutenkin pahan kampeaminen vallasta käy kolmikolle entistä raskaammaksi. Voldemortin kannatusluvut kasvavat nopeammin kuin perussuomalaisilla. Tylypahka ja Taikaministeriö on jo vallattu ja Voldemortin kätyreinä kaapparit harventavat ihmisjästejä ja kuraverisiä puhtaan noitarodun tieltä.

Samassa määrin Potterit eivät ole aiemmin ammentaneet todellisuudesta. Dolores Pimennon pöydältä löytyvä jästivihapropaganda ja radiossa luettavat menetettyjen listat muistuttavat natsi-Saksan 30-luvun juutalaisvainoja. Ja viljeltiinhän Voldemortin tapaisia suvaitsemattomia äänenpainoja juuri seurakuntavaalien alla puheenvuoroissa ja mielipidepostissa. ”Epävelhomaisesta toiminnasta” syytettyjen perkaus ja puhuttelut Taikaministeriössä saavat aikaan kylmiä väreitä. Ohjaaja David Yates onnistuu kylvämään levottomuutta osuvasti valittujen henkilöhahmojen myötä: uudet luudat lakaisevat.

”Tässä tulee Frank ja kurja vanha Jim/Kaikki kokoontuvat ympärille ystävieni kera/Olemme vanhempia nyt/Valo on hämärää/Ja kaikki on vasta alussa.”

Kuoleman varjeluksissa paha jyrää ja panee hyvän puoltajat altavastaajiksi. Onhan se kieltämättä dramaattista. Tummanpuhuvat kuvat komeilevat alkujaksoissa Taikaministeriössä ja Weasleyn kodin ympäristössä. Voldemortin kätyrien harhautus Harryn jäljiltä Potter-kloonien avulla on hauska ja toimiva efekti, jossa saumoja ei huomaan. Sen sijaan sivuvaunumatka Hagridin kyydissä ja takaa-ajajien väistely ilmassa tuntuvat ennen nähdyltä ja turhan pitkitetyltä taidonnäytteeltä.

Elokuvan viimeinen tunti puuduttaa. Liian paljon on hirnyrkkien melko abstraktin etsiskelyn varassa. Muistammehan tietysti kaikki, että hirnyrkit ovat avain Voldemortin kaatamiseen? Rowlingin pitkän kirjasarjan juonenpunonta aiheuttaa ongelmia kaikesta karsimaan joutuvissa elokuvaversioissa. Rakenteellisena ratkaisuna Kuoleman varjelusten etsi ja tuhoa -leikki käy turhan sattumanvaraiseksi. Kun mistä tahansa voi taikahäippäistä ja ilmiintyä minne vain, mielenkiinto tarinaan alkaa hiipua.

Vaikuttavia kohtauksia toki riittää. Hermionen kanssa käydään lumen peittämällä hautausmaalla jättämässä seppele Potterin vanhemmille. Myöhemmin Harry ja Ron pelastavat henkensä uhalla miekan jään alta lammesta. Tuttuun tapaansa kirjailija on käyttänyt vanhoja brittilegendoja kuin kaikuina perinnettä kunnioittavassa velhotarinassaan. Miekka löytyy Arthurin Excaliburin legendan tyyliin, mutta kovin vähälle sen vaikutus jää ainakin päätöskertomuksen ensimmäisessä puolikkaassa. Niin poikien kuin miestenkin todellinen potenssi tuntuu yhä löytyvän taikavarvusta.

Kuoleman varjelukset jää väkisin tässä vaiheessa keskentekoiseksi, eikä hampurilaisen pihviin päästä vielä käsiksi. Erikoisennimisiä henkilöitä putoilee filmiin kirjan sivuilta viiden minuutin välein. Kahden ja puolen tunnin kestokin on liian lyhyt syventymiseen ja tilanteiden tyydyttävään kehittelyyn. Pitkät vaellukset Deanin metsässä ja muualla ovat kuvallisesti vaikuttavia hiukan Sormusten herran hengessä. Toistuessaan nämä pohdiskelevat, venyttelevät ja hieman irrottelevatkin suvantokohdat kuitenkin haittaavat itsenäisen elokuvaosan rytmiä. Harryn, Hermionen ja Ronin keskinäisiä suhteita voidaan tarkastella näillä hartaasti ympärikäyvillä retkillä. Välillä tosin konnakaapparit tarjoavat vauhdikasta vaihtelua, mutta sen myötä Kuoleman varjeluksista uhkaa tulla Twilight-elokuvan Epäilyksen tapaista hektistä metsäjuoksua.

”Meillä on vastaus kaikkiin pelkoihinne/Se on lyhyt, yksinkertainen, kristallinkirkas/Se on ympärillä jossain täällä/Hukassa voittojemme seassa.”

Pahaksi onneksi myös aiemmista osista tutut vanhat hahmot, Weasleyt, Malfoyt, Hagrid, Bellatrix, Villisilmä ja Kalkaroskin, jäävät kuin vieraileviin sivurooleihin. Vaikutuksen ehtii sentään tehdä Bill Nighy taikaministeriön Rufus Rymistyirinä. Rhys Ifans on erinomainen Luna Lovekivan kärsivä isänä. Pääpahiksesta on sanottava, että mitä vähemmän Voldemortia on näissä elokuvissa nähnyt, sitä pelottavampi jehu se on ollut. Nyt läsnäoloon ehtii tottua, mutta Ralph Fiennes näyttelee toki varmasti ja nautittavasti käärmenaamanakin.

”Hei, pikku juna!/Hyppäämme kaikki kyytiin/Junan, joka vie Valtakuntaan/Olemme onnellisia, äiti, meillä on hauskaa/Eikä juna ole vielä edes lähtenyt asemalta.”

Tämän Potter-elokuvan ehdottomia kohokohtia – Harryn ja Hermionen tanssin ohessa - on Dobby-tontun jäähyväiset. Kohtaus nousee potterologiassa jopa koskettavammaksi kuin Dumbledoren kuolema. Dobby olisi digiolentona voinut olla tarinassa aivan yhtä ärsyttävä ja miellyttämisenkipeä tarpeeton lisuke kuin Star Warsin rastapatu Jar Jar Binks. Mutta ei! Viimeisellä rannalla Harryn sylissä kiltti, orjuudesta vapautettu kotitonttu Dobby irrottaa kyyneleen paatuneimmankin silmästä. Toinen huipennus elokuvassa on varjoanimaationa kerrottu satu kolmesta veljeksestä ja seljasauvasta, elpymiskivestä ja näkymättömyysviitasta. Sveitsiläisen Ben Hibonin häikäisevästi toteuttama animaatio-osuus on itsenäisenä lyhytfilminäkin yhden Oscarin arvoinen.

Radcliffen ja Watsonin alastonkohtauksesta on kohistu markkinointimielessä. Se ei ole kummoinen, oikeastaan pettymys. Paratiisimainen Aatami ja Eeva -kohtaus olisi voinut niveltyä voimaannuttavana ja luonnollisena osana ystävysten kehitystarinaan muodossa tai toisessa. Tässä sitä käytetään kuitenkin vain silmänkääntötemppuna asiaan ilmeisesti kuuluvan, mutta tylsännäköisen taikahohteen kera – joka saa Harryn ja Hermionen näyttäytymään kuin pehmoeroottisen yhteissuihkun nostaman höyryn läpi. Kohtaus toimii vain Ronin mustasukkaisuuden ja uskollisuuden koetinkivenä. Paremmin aikuisuuden onnesta ja ystävyyden vastuusta nautitaan teltan tanssikohokohdassa. Sekin on tietysti vain hetken hengähdys yleisen epävarmuuden keskellä.

Cuaronin ohjaama Azkabanin vanki, Newellin Liekehtivä pikari ja David Yatesin Feeniksin kilta ovat Potter-sarjan suosikkini. Nyt Yates ei yllä samaan. Kuoleman varjelukset ei kohonnut mahtavimpiin cliffhanger-tunnelmiin, vaikka Voldemort loppukohtauksessa riekkuukin voitonriemuisena avatun haudan äärellä.

Mutta tarinapäätöksen toinen osa on nähtävä. Mihinkähän King’s Crossilta lähtenyt juna lapset kymmenessä vuodessa kuljettaa? Niin kuin Nick Cave laulaa:

”Hei, pikku juna!/Odota minua!/Olin sokea, mutta nyt näen taas/Voisiko kuvitella/Että minullekin löytyisi vapaa paikka?”

(Suomennoslainat Nick Caven laulusta O Children.)

(HB)

DVD-Opas.fi

Tekijät

Ohjaaja: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe Emma Watson Rupert Grint Ralph Fiennes Rhys Ifans
Tarina: Steve Kloves
Kuvaus: Eduardo Serra
Musiikki: Alexandre Desplat

Kommentit

Voit kommentoida elokuvia nimettömästi tai kirjautumalla sisään mm. Facebook tai Twitter tunnuksillasi.
blog comments powered by Disqus
Kommentointi on yhä testikäytössä, jos kohtaat ongelmia ilmoita siitä meille yhteydenottolomakkeella.

Ilmoitus

Tekniset tiedot

Vuosi: 2010Kesto: 150 minuuttia
Julkaisija: Warner Bros. 
  
 
Ikäraja:
(11)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikärajamerkintäuudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 11 vuotta.
VET: 247703  
© Heinäpään Viestintä Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle (Warner Bros.) ellei toisin mainita.
Toteutus:Viestintäratkaisut Webmaster Kirjaudu sisään