Howl – huuto

Mainio elokuva. On nimittäin aiemmin osoittautunut perin vaikeaksi kuvata tajunnanvirtaprosaistien saati –runoilijoiden ajatuksia elokuvassa. Henry Millerit ja William Burrouughsit osoittautuivat liian vaikeiksi.

Ron Epstein ja Jeffrey Friedman onnistuivat tavoittamaan Allen Ginsbergin, beat-runoilijoiden oman orjantappurattoman jeesuksen, runojen merkityksen yhdistämällä animaatiota, pseudohaastatteluja, takaumia ja oikeussalidraamaa. Varsinkin viimeinen areena antaa mahdollisuuden ymmärtää, mistä huumehouruisissa ja homoeroottisissa lyriikoissa oikeastaan oli kyse.

Runot ammensivat Charlie Parkerin ja kumppaneiden vapaita muotoa, ja homoseksuaalisuus oli vain väline kuvata sitä, että loppujen lopuksi ihminen on aina erilainen kuin toinen. Biologisessa mielessä sama, mutta mentaalisesti ei kukaan voi olla juuri saman verran subjekti tai objekti elämän viidakossa.