"Suu on ru­ma, yk­sinäi­nen auk­ko." Tee­mat eivät ole uu­det: las­ten heit­teil­lejättö ja -hyväk­sikäyttö on ih­mi­sen it­sek­kyy­den pa­hin muo­to.

Pir­jo Hon­ka­sa­lon ee­pos vie ta­ri­naa vuo­den 1944 Hel­sin­gistä venäläi­seen sir­kuk­seen ja ai­na 1960-lu­vun lap­pi­lai­sel­le voi­ma­lai­tos­työ­maal­le. Vii­mei­nen miljöö on mie­len­kiin­toi­sin osa, sillä se ker­too, kuin­ka al­keel­lis­ta elämä oli Suo­men­nie­mellä vain muu­ta­ma vuo­si­kym­men sit­ten. Pi­ti vain sel­viy­tyä, vaik­ka sa­vot­takämpän lat­tial­la oli­si ol­lut puo­li met­riä vettä.

Ta­pah­tu­nut­ta tar­kas­tel­laan ny­kypäivän hel­sin­kiläi­sessä slum­mis­sa, missä on­gel­mat eivät ole muut­tu­neet mik­sikään.