Suo­ra­nai­set les­ta­dio­lai­suus­ku­vauk­set ovat vä­hissä suo­ma­lai­ses­sa elo­ku­va­his­to­rias­sa. Kiel­le­tyn he­delmän rin­nal­la tu­lee mie­leen vain Rau­ni Moll­ber­gin Ti­mo K. Muk­ka -fil­ma­ti­soin­ti Maa on syn­ti­nen lau­lu. Tämä on sinänsä eri­kois­ta, sillä Les­ta­dius oli oman ai­kan­sa lap­pi­lai­nen Marx ja En­gels, jon­ka ee­tos oli suun­nat­tu en­nen kaik­kea ruot­sin­kie­li­siä poh­joi­sen por­va­rei­ta vas­taan, jot­ka pi­tivät pai­kal­lisväestöä suo­ra­nai­ses­sa vel­ka­van­keu­des­sa vii­nan­hi­mon polt­taes­sa ki­tu­sia. Ti­lan­ne oli kuin vil­lissä län­nessä ikään.

Mo­der­nil­la ajal­la ter­veestä yh­teis­kun­nal­li­ses­ta liik­keestä tu­li it­sensä ir­vi­ku­va, val­lankäytön yh­teisöl­li­nen muo­to, jo­hon kyt­key­tyivät po­li­tiik­ka, kaup­pa ja us­kon­nol­li­nen su­vait­se­mat­to­muus. Kun saar­na­mies ker­too, ketä ää­nestää, missä kau­pas­sa käydä ja mil­lai­sia muus­ta yh­teis­kun­nas­ta räi­keäs­ti poik­kea­via sääntöjä täy­tyy nou­dat­taa, luu­li­si tai­teen­te­kijöi­den in­nos­tu­van.

Hie­man täl­lais­ta on Do­me Ka­rus­kos­ken teok­ses­ta ha­vait­ta­vis­sa, mut­ta ai­ka pian sor­ru­taan kli­seis­ten en­nal­ta-ar­vat­ta­vuuk­sien suo­hon. Aman­da Pilk­keen ja Mar­jut Ma­ris­ton viehättävät les­ta­dio­lais­tei­nit kyllä pe­las­ta­vat pal­jon heidän läh­tiessään kat­se­le­maan syn­tistä maail­maa Hel­sin­kiin. Heidän roo­li­hah­mon­sa muis­tut­ta­vat kai­ken lisäk­si hämmäs­tyttävän pal­jon 1970-lu­vun Ou­lus­sa nuo­re­na ta­paa­mia­ni tyttöjä, jot­ka to­sin oli­vat si­sa­ruk­sia.

Taus­ta­tut­ki­mus on jää­nyt hie­man kes­ken: ku­kaan ei pol­ta tu­pak­kaa. Kos­ka sitä ei ole kiel­let­ty, rau­ha­nyh­dis­tys­ten edus­taa ei yleensä voi­nut ohit­taa kuin su­mun lä­pi. Oh­jaa­ja on myös­kin pyr­ki­nyt säi­lyttämään kun­nioit­ta­van asen­teen. Pa­him­pia liik­kee­seen liit­ty­viä ti­las­to­to­tuuk­sia ei juu­ri­kaan kä­si­tellä ku­ten su­ku­rut­saa, las­ten hyväk­sikäyttöä ja nais­ten hen­gen­vaa­ral­lis­ta syn­ny­tys­vaa­ti­mus­ta.