Mik­si elo­ku­van ni­meä ei ole suo­men­net­tu rei­lus­ti Pu­na­hil­kak­si? Sa­duil­la ei tai­da ol­la enää tu­le­vai­suut­ta, vaik­ka klas­si­sim­mat ovat ra­ju­ja ta­ri­noi­ta siinä missä Sha­kes­pea­ren näy­telmät.

Oh­jaa­ja­na toi­mii Twi­light-työstään tun­net­tu Cat­he­ri­ne Har­dwic­ke, mut­ta mitään us­kon­nol­lis­ta mo­ra­lis­mia ei ole tar­jol­la. Ketään ei kään­ny­tetä kris­til­li­seen us­koon. Ra­juin vä­ki­val­ta on to­ki sii­vot­tu pois.

Suu­rin on­gel­ma on lap­sel­li­nen ta­pa il­moit­tau­tua ih­mis­su­si­gen­reen. Se tehdään il­man lap­se­no­mai­suut­ta, mus­taa huu­mo­ria ja täy­sin va­ka­val­la naa­mal­la. Har­mi sinänsä, sillä Pu­na­hil­kan su­den yh­distä­mi­nen ih­mis­su­si­tee­maan on hyvä idea. Mo­lem­pien pon­ti­me­na on kät­ket­ty sek­suaa­li­suus, metsän kes­kellä pii­les­ke­levä al­ku­kan­tai­suus.

It­se su­si on sentään vai­kut­ta­va il­miö, mut­ta kaik­ki näyt­te­lijät, hyvät­kin, tun­tu­vat ta­voit­te­le­van ba­naa­lia ja sa­mal­la yh­den­te­kevää il­mai­sua. Alinäyt­te­lyä, ehkä.

Le­vy sisältää “p­ro­vo­ka­tii­vi­sen” vaih­toeh­to­lo­pun. Ko­vin jär­kyttävä ei sekään ole, jo­ten kan­nat­taa va­li­ta teat­te­ri­ver­sio ja kat­soa vaih­toeh­toi­nen lop­pu­mi­nuut­ti myö­hem­min.