K­nock Knock saa ky­see­na­lai­sen kun­nian tönköimmästä elo­ku­van aloi­tus­koh­tauk­ses­ta jos ei kaut­ta ai­kain niin ai­na­kin vii­me vuo­siin. Eikä tätä tar­vit­se edes nähdä, vaan riittää, kun ku­vit­te­lee, mi­ten Kea­nu Ree­ves näyt­te­lee isänpäivän aa­mua vai­mon­sa ja las­ten­sa kans­sa.

Poh­ja­no­tee­rauk­sen jäl­keen suun­ta voi ol­la vain ylöspäin, mut­ta nou­see­ko ko­ko elo­ku­va mii­nu­sas­tei­kol­ta?

Näin on ai­na­kin het­ken ai­kaa, kun mie­hen per­he läh­tee omal­le lo­mal­leen. Mitä mies te­kee. Juo mé­do­cia, te­kee hie­man töitä ja soit­taa Kis­sin Det­roit Rock Ci­tyä (on­ko se bän­din ai­noa hyvä bii­si?).

Pak­ka­sen puo­lel­le pa­la­taan hy­vin pian, kun kak­si sa­tees­sa lion­nut­ta nym­fet­tiä soit­taa ovi­kel­loa ja kes­ki-ikäi­sen mie­hen pai­na­jai­nen al­kaa kier­tyä mel­koi­seen sol­muun.

I­deaa voi ke­hua: ne­li­kymp­pis­ten uk­ko­mies­ten syyl­listä­mi­nen yh­dus­tetään su­ku­puo­li­sen hyväk­sikäytön ku­per­keik­kaan. To­teu­tus kui­ten­kin vaa­ti­si huip­pu­luo­kan luon­nenäyt­te­lijöitä ja pii­run­tark­kaa dia­lo­gia. Kum­mas­ta­kaan ei nähdä häivääkään.

Kat­so­jap­ro­fii­lis­ta riip­puu, on­ko tämän sietämätöntä vai naut­tii­ko täl­lai­ses­ta it­sensä ki­dut­ta­mi­ses­ta.