Kino - Arvostelu

Poikani Kevin

We Need to Talk About Kevin 

Tilda Swinton ja John C. Reilly. Huomaa ilmeiden ja iloisten ilmapallojen ristiriita
Tilda Swinton ja John C. Reilly. Huomaa ilmeiden ja iloisten ilmapallojen ristiriita

Fiktiivisen amerikkalaisen koulusurmaajan perheestä kertova Poikani Kevin on saanut lehdissä jo niin paljon tähtiä, ettei niitä DVD-Oppaaseen enää riittänyt. Omalta osaltani tunnustan, että kun skottiohjaaja Lynne Ramsayn aiempi Rotanpyydystäjä (1999), kehuttu elokuva sekin, tuli aikoinaan televisiosta, en jaksanut katsoa sitä loppuun saakka. Vika oli tietysti minun, eikä kesken jätettyä saisi arvostella, mutta Poikani Kevinin nähtyäni ymmärrän paremmin – näin auteur-ajattelun valossa - miksi tuo vanhempikaan filmi ei minuun vedonnut.

Ramsayn uusi elokuva Poikani Kevin on tekotaidetta. Siinä vakavamielinen (lue: sensaatiomainen) aihe käsitellään inhorealistisesti, mutta sisäkkäisiksi takautumiksi sofistikoidusti – tai ehkä pikemminkin sofistisesti - palasteltuna. Tällä tavoin simppelin tarinan tylsämielinen toteutus täyttää art house -filmin minimivaatimukset kliseisimmällä mahdollisella tavalla. Jos epäilet tarinaasi, hajota se ja tarjoile tyylikkäästi palapelinä, niin johan maistuu.

En ole lukenut Lionel Shriverin romaania, mutta aiheen plussapuolet tuntuvat jääneen kirjan sivuille. Lynne Ramsay haluaa katsojan tunnistavan olemisen kurjuuden ja toivottomuuden tekemällä toivottomia ja kurjia elokuvia. Tai mistä minä tiedän? Ehkä filmin kehujat eivät ole nähneet tekovuoden todellista taide-elokuvaa, ulkomaisen Oscarin voittajaa Nader ja Siminiä? Siinä iranilaisohjaaja Asghar Farhadi osoittaa, miten ajatuskin saadaan kuvatuksi. Tai ehkä on jo unohtunut se ainoa koulusurmista tehty rankan aiheen arvoinen ja onnistunut elokuva, Gus Van Santin Elephant (2003). Muuten yhtä ideaansa kömpelösti kaksi tuntia jyystävä Poikani Kevin tuskin menisi täydestä kuin väärä raha.

Onneksi äitiä esittää Tilda Swinton. Hän koppaa näyttelijänä jokaisen pallon, joka hänelle syötetään. Swinton nousee roolille tarjottujen mitättömyyksien yli. Käsikirjoituksen kuluneimmatkaan nyanssiyritelmät eivät vahingoita Swintonin olemuksen selkeän puhdasta ydintä. Päälle liimatut piirteet vain valuvat näyttelijästä kuin hänen ylleen elokuvassa valutettu punaväri: veri, hillo, mehu ja maali.

Mehu ja hillo? Luitte oikein. Ohjaaja Ramsay pohjustaa kouluverilöylyä filmin alkukuvissa, joissa paljaat vartalot mässäilevät tomaattimehussa Valencian Tomatino-festivaaleilla. Läpi elokuvan äiti joutuu puhdistamaan kuistilta ja autostaan maaliroiskeita, joita naapurit ovat heittäneet. Paahtoleipien välistä pursuavasta hillosta tehdään myös iso numero. Sitä symboliikkaa!

Kaikki tarinan henkilöt tuijottavat äitiä sillä silmällä. Siis ihan kaikki. Ja pitkään. Se kertoo meille katsojille, että äiti syyttää itseään tapahtuneesta ja muut syyllistävät siitä äitiä. Kärsimys ja mielen hajoaminen esitetään filmikertomuksessa konkreettisena kujanjuoksuna, kun Swinton vaeltaa läpi öisen Halloween-kulkueen. Siinä kuvastuvat äidin tunnot ja pelot, epätoivo ja hämmennys. Ymmärrättehän. Mutta toki kontrastiakin kaivataan. Taidettahan syntyy vasta vastakohdista, yllättävistä rinnastuksista, jotka vieraannuttavat tutusta ja turvallisesta. Ristiriidan Ramsay tarjoilee kujanjuoksukohdassa kantrimusiikilla, joka soi äidin katastrofin ääniraitana.

Kaikkihan me entuudestaan tiedämme, että amerikkalainen elämänmuoto on tyhjänpäiväistä. Kantrimusiikkihan sitä art house –elokuvassa niin sopivasti ilmentää! Ja jos joku katsoja ei sattuisi tajuamaan, että kantri on junttia, raiskataan palan painikkeeksi myös Buddy Hollyn ja Brian Wilsonin nerokkaimmat laulut. Voi sitä kauneuden ja rumuuden kontrapunktia! Poikani Kevin on wow-taide-elokuvaa raskaimman jälkeen!

Se Kevinissä käytetty Buddy Hollyn laulu – sama joka kuullaan myös filmin trailerissa – on Everyday. Taas helppoa vastakohtaisuutta, massamurhaaja ja yksi ihanimmista romanttisista poplauluista – mitä ryöstöviljelyä! Ramsayn tapa luoda kontrasteja ei ole taiteena onnistunut, se on pelkkä klisee, temppu. Koomista vaikutelmaa tuskin on tavoiteltu, mutta siihen päädytään. Poikani Kevin on paikoin kuin YouTube-hitti, jossa Kubrickin Hohto-elokuva leikattiin leikkisäksi traileriksi näyttämään hyväntuuliselta koko perheen elokuvalta. Mutta se oli onnistunutta parodiaa, Ramsay on tarkoittanut filminsä vakavasti otettavaksi.

Nostan esille kaksi otosta, jotka saivat minussa aikaan yökötysreaktion, mutta ehkä ei ihan elokuvantekijöiden toivomalla tavalla, ei siis aiheen ilmeisen kauhistavuuden vuoksi. Toinen otoksista on psykologin vastaanotolta. Odotushuoneen sohvalla poikansa kanssa apua hakemaan saapuvat vanhemmat – Swinton ja Reilly – istuvat vieretysten ymmärrettävästi myrtseinä. Heidän vierellään katossa roikkuu iloisia, kiiltäviä ja värikkäitä ilmapalloja. Siinäpä sitä tunteiden ristiaallokkoa oikein taiteellisen alleviivattuna: syvä murhe ja pinnallinen ilo samassa stillissä!

Toisen esimerkkiotoksen taiteellinen vaikutelma oli vieläkin mykistävämpi. (Seuraava lause sisältää juonipaljastuksen, kai.) Loppupuolella elokuvassa nähdään, kuinka Kevin on tappanut perheenjäseniään kotinsa takapihan öiselle nurmelle. Uhrit makaavat ruohikossa siinä asennossa, johon kuolo on heidät korjannut. Nurmella on pihakoristeita ja leluja. Sadettaja lakaisee pihanäkymää: miten makaaberi stilleben, eikös?!

Kevin-pojan surma-aseena toimii perinteinen jousi. Ramsayn filmi siis syyllistyy kaiken päälle vielä siihen, että se pyrkii tuhoamaan Robin Hood -myytin ihanteellisuuden. Mitäs pahaa Sherwoodin metsän veikko on Kevinille - tai Lynne Ramsaylle - tehnyt? Veikkaan kuitenkin, että Robbaria leikitään vielä kun Poikani Kevin on unohdettu tahattomana kauhuparodiana.

Swintonin rinnalla John C. Reilly selviää isänä kaikella kunnialla, niin kuin niin monesta roolista viime vuosien muissakin elokuvissa. Keviniä nuorukaisena näyttelevää Ezra Milleriä on ohjattu kovin yksipuiseksi inhokiksi. Kolme nuorempaakin Keviniä elokuvassa nähdään. Pelastaisivat edes lapsinäyttelijät, mutta tekotaiteellinen poseeraus ei säästä ketään. Hamsteriakaan.

Loppukuvissa siihen saakka tunteeton tappaja, tuo varabreivik junior, osoittaa pieniä murtumisen merkkejä. Ramsay haluaakin viime hetkillä vielä säilyttää kakkunsa. Sen saman, jonka on elokuvan aikana niin moneen kertaan syönyt. (HB)

DVD-Opas.fi

Tekijät

Ohjaaja: Lynne Ramsay
Pääosissa: Tilda Swinton John C. Reilly Ezra Miller
Tarina: Lynne Ramsay Roy Kinnear Lionel Shriver (Lionel Shriverin romaanista)
Kuvaus: Seamus McGarvey
Musiikki: Jonny Greenwood

Traileri

Kommentit

Voit kommentoida elokuvia nimettömästi tai kirjautumalla sisään mm. Facebook tai Twitter tunnuksillasi.
blog comments powered by Disqus
Kommentointi on yhä testikäytössä, jos kohtaat ongelmia ilmoita siitä meille yhteydenottolomakkeella.

Ilmoitus

Kuvat

Ezra Miller - ostaisitko tältä mieheltä käytetyn jousipyssyn?
Ezra Miller - ostaisitko tältä mieheltä käytetyn jousipyssyn?
Kevin - Jasper Newell - on hyvä syy ehkäisylle
Kevin - Jasper Newell - on hyvä syy ehkäisylle
Tämä ei nyt ihan Kevin mene niin kuin siinä Lapsikirjassa
Tämä ei nyt ihan Kevin mene niin kuin siinä Lapsikirjassa
Äiti näyttää, miten möllötetään, siis näin!
Äiti näyttää, miten möllötetään, siis näin!
Voitaisko me käydä samalla isä-poika -keskustelua tuosta vaipasta?
Voitaisko me käydä samalla isä-poika -keskustelua tuosta vaipasta?

Tekniset tiedot

Vuosi: 2011Kesto: 112 minuuttia
Julkaisija: FS Film 
  
 
Ikäraja:
(16)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ohjelman saa luovuttaa vain 16 vuotta täyttäneelle.
    
© Heinäpään Viestintä Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle (FS Film) ellei toisin mainita.
Toteutus:Viestintäratkaisut Webmaster Kirjaudu sisään