Kino - Arvostelu

Kova kuin kivi

True Grit 

Coenin veljekset lännen mailla taas. Hailee Steinfeld ja Jeff Bridges ottavat mittaa toisistaan John Wayne –westernin uusversiossa
Coenin veljekset lännen mailla taas. Hailee Steinfeld ja Jeff Bridges ottavat mittaa toisistaan John Wayne –westernin uusversiossa

Joel ja Ethan Coenille elokuvahistoria on iso lelulaatikko. Tasaisin väliajoin veljekset nostavat aarrearkusta jonkin kunnioitetun lajityypin, hajottavat sen katsoakseen mitä se on syönyt ja kokoavat sitten kuin Meccano-setin uudelleen hauskaksi omatekemäksi.

Nyt on tartuttu lännenromaaniin Kova kuin kivi, joka tuli tunnetuksi vuosi Charles Portisin romaanin julkaisemisen jälkeen 1969 tehdystä John Waynen kypsän iän westernistä. Keskeisessä roolissa on reissussa rähjääntynyt, kovaluontoinen ja viinaan menevä lainvalvoja Rooster Cogburn, esittäjänä Coen-tulkinnassa mainio Jeff Bridges.

Cogburnin oikeamielisyys ei perustu sääntöjen noudattamiseen vaan mutkattomaan homman hoitamiseen. Siksi vanha sheriffi on paras valinta, kun palvelusta tarvitsee 14-vuotias Mattie-tyttö (topakka Hailee Steinfeld). Tytön isän on perheen farmille pestautunut hulttio Chaney (Josh Brolin) ampunut ja ryöstänyt. Chaneyn jäljillä kulkee muiden rikosten vuoksi – ja palkkion toivossa – myös sliipattu, nahkarimpsuasuinen Texas Ranger, LaBoeuf. Koomisesti latautuneessa roolissa nähdään pyöristynyt, mutta yhä haaleammin näyttelevä Matt Damon.

Ilman Oscareita

Coenien elokuvan saamat kymmenen Oscar-ehdokkuutta ihmetyttivät etukäteen, eikä yksikään niistä toteutunut Yhdysvaltain akatemian juhlassa. Kova kuin kivi saattaa olla veljesten tähän mennessä suoraviivaisin filmi. Tarina on varsin yksinkertainen ja karrikoidun kaskumainen, mikä lieneekin Coeneita innostanut. Silti aihevalinta tuntuu liian helpolta tekijäveljeksille – varsinkin hienon Menetetyn maan ja loistavan A Serious Manin jälkeen. Mitään erikoista, tai Coenmaista tekemisen laatua esiin tuovaa juttu ei sisällä. Silti elokuvan vastaanotto on Oscareita lukuun ottamatta ollut varsin hyvä. Ehkä lännenelokuvalle on taas tilausta? Eikä pieleen voi mennä, kun John Waynen bravuurirooliin palkkaa jo Crazy Heart -elokuvasta 2009 Oscarilla palkitun karismakarhu Bridgesin.

Bridges on täydellinen Rooster Cogburn: huoleton ja huolimaton kestohumalainen, jonka rentous on ansaittua, kokemuksella ja osaamisella perusteltua. Tällaiset tyypit, kuten Cogburn ja Crazy Heartin kantrilaulaja tuntuvat liiankin helpolta haasteelta kelpo näyttelijälle. Esille tuodaan kyllä myös Cogburnin ura pahamaineisen ja armottoman etelävaltioiden sissijohtaja Quantrillin porukassa sekä jatkuva kunnioitus tätä kohtaan. Alkuteosta en ole lukenut, mutta jotenkin tämä piirre on ristiriidassa elokuvan hahmon kunniantunnon ja sydämellisyyden kanssa, joten synkkä juonne ei ohimennen mainittuna juuri rikasta Cogburnin muotokuvaa.

Uutuuslänkkärissä on enemmän turinaa kuin tarinaa. Juoni, konnat ja sankarit ovat viitteenomaisia, kuin laudalla siirreltäviä pelinoppia. Takaa-ajettu Chaney tuntuu melkein pettymykseltä, kun mies ei olekaan pahan ruumiillistuma, vaan heikkoluonteinen ketale. Konnaporukan ässä Lucky Ned Pepper taas noudattaa reilua peliä. Ehkä Coenit purkavat villin lännen myyttiä todistamalla, että paha ei ole kenkään ihminen, toinen vain heikompi toista?

Uusi Ladykillers?

Parhaiten ohjaajaveljet ovat pärjänneet, kun kunnianosoitukset lännen kertomuksille, mustalle elokuvalle, rikosfilmille, gangsteritarinoille tai farssiromansseille ovat perustuneet omiin alkuperäiskäsikirjoituksiin. Tai kun pohjana on Menetetyn maan tapainen nykykirjallisuuden merkkiteos. Uusintaversiossa brittiklassikosta Ladykillers (2004), veljekset iskivät kirveensä kiveen. Alexander Mackendrickin Naisentappajat (1955) oli ylivertainen, hullunhauska satiiri kaikilla tasoilla, joten Coenien löysä Tom Hanks-hölmöily tuntui tarpeettomalta.

Kova kuin kivi seuraa paljolti Henry Hathawayn ohjauksen asetelmia ja dialogia, hahmoista puhumattakaan. Yhtenevyydet 50-luvulla mustalle listalle joutuneen Marguerite Robertsin ja Coenien käsikirjoitusten välillä johtunevat pitkälti alkuperäisromaanista, mutta totta kai filmihullut veljet ovat Wayne-filminsä nähneet. Oikeussalikohtauksessa todistaja, tuomari ja puolustusasianajaja istuvatkin samoissa asemissa kuin vanhassa elokuvassa. Texasin rajaseutupoliisi jututtaa Mattie-tyttöä tutussa asetelmassa ja samoin aikomuksin. Ja eikös Texas Rangeria vanhassa filmissä näytellyt laulaja, pyöreänaamainen Glen Campbell – parempi roolissaan kuin jälkijättöiset uudemmat arvostelut antavat ymmärtää - muistutakin paitsi Matt Damonia, myös Josh Brolinia? Näyttelijävalintojen suhteen kyseessä lienee Coenien veljesten luonteelle tyypillinen vitsi. Samansukuinen kuin se, että konnaporukan Lucky Ned Pepperin hahmoa näyttelee, ja todella hyvin, Barry Pepper.

Coenit kiinnittävät huomion sanoihin ja ilmaisutapoihin. Alussa nähdään pitkiä keskusteluja, joissa Mattie tinkii kauppiaan kanssa hevosten hinnoista. Kohtaus on taitava ja kertoo isän opettaman tytön luonteesta. Mutta samalla se osoittaa, miten rohkeasti – eikä aina niin viisaasti – Coenit ovat käsikirjoittajina valmiit panostamaan leikittelevään sanailuun ja näppäryydellä ilakoiviin eksentrisiin jaksoihin, jotka tällä kertaa eivät vie tapahtumia eteenpäin.

Vanha parempi

Uuden version arvosteluissa on puhuttu paljon potaskaa Hathawayn versiosta. Että muka vasta Coenit palaavat Portisin kirjan ideaan tarkastella asioita nuoren tytön näkökulmasta. Päinvastoin, John Wayne on tietysti hiukan elämää suurempi Oscar-roolissaan Cogburnina, mutta paljon kiinteämmin ja syventyneemmin tilanteita lähestytään tyttölapsen näkökulmasta. Jo Hathawayn version melkein parikymmentä minuuttia pitempi kesto takaa, että tarinaa pohjustetaan vankemmin ja laveammin, mutta etenkin tytön tilanteen ja menetyksen kautta. Coen-filmi alkaa, kun tytön isä makaa jo kuolleena. Hathawayn versio kertoo perinteisemmin tilanteeseen johtaneet tapahtumat – ja tulee samalla valaisseeksi paljon Coeneita paremmin – myöhemmässä elokuvassa hieman arvoituksellisemmaksi jäävää – isän ja tyttären suhdetta. Mattie nähdään Hathawayn filmissä heti ensi kuvassa rahan ja kirjanpidon kanssa tekemisissä. Huolellisuus ja tarkkuus on tytöllä verissä jopa siinä määrin, että hän on se, joka annostelee isälle matkarahat arvioidun tarpeen mukaan. Uusversio taas antaa ymmärtää, että Mattien kitupiikkiys on suoraa perua isältä.

Vanhemman filmin toisessa pääosassa tyttönä jo 19-vuotias Kim Derby on myös verrattomasti joustavampi, tiedostavampi näyttelijä kuin kokematon, mutta raikas Steinfeld, joka filmauksissa oli vasta 13-vuotias. Darbyn ja Waynen välille muodostuu uskottava, lämmin suhde, mikä Steinfeldin ja Bridgesin välillä jää melkoisesti katsojan hyväntahtoisen uskottelun varaan.

Karkeata on myös väittää, että vasta Coen-versiossa roolit tehtäisiin oikein. Niin hautaustoimiston pitäjä kuin Tom Chaneyn hahmo (Jeff Corey), konnapari mökissä ja Hathawayn Ned Pepper (Robert Duvall) pitävät vankasti puolensa ja enimmäkseen ylikin Coenien roolivalintoihin verrattuna (erityisesti alityöllistetty ja –työstetty Brolin).

Coeneiden Kova kuin kivi on parhaimmillaan yöllisessä ratsastuksessa, kun Rooster vie kuumehoureista tyttöä turvaan. Kohtaus tuntuu nousevan toisesta, vakuuttavammasta elokuvasta. Kuitenkin sama tilanne nähtiin jo Hathawaylla, ihan hevosen uupumista myöten. Loppukuvissa Coeneiden hieman nostama tunnelma haihtuu, kun palataan romaanista periytyvään, mutta elokuvassa täysin turhaan raamitukseen, jossa aikuinen Mattie sisäisessä yksinpuhelussa muistelee vanhoja sankareitaan. Hathawayn filmin onnellisempi loppu, jossa Mattie kuitenkin suunnittelee jo yhteistä hautapaikkaa Cogburnin kanssa, tuntuu oikeammalta jättäessään sisäisen kertojan pois. Toinen asia on sitten, että Coeneiden Mattien persoonallisesta pikkutytöstä näyttää kasvaneen aikuisena (Elizabeth Marvel) ahdasmielinen ikäneito. Sama yhteen sovittamaton jakautuneisuus koskee uudessa versiossa myös Cogburnin ja LaBoeufin jälkeensä jättämää legendaa. Heidän hahmonsa eivät Bridgesin ja Damonin kuvaamina ohkaisuudessaan sittenkään kestä ajankulun painolastia, mikä jälleen korostaa valittujen kerronnan raamien turhanaikaista etäisyyden ottoa.

Coeneiden lopputekstilaulu Leaning On The Everlasting Arms vie ajatukset vanhan virren käyttöön Charles Laughtonin Räsynukessa. Onhan Kova kuin kivikin lapsen selviytymistarina, mutta Laughtonin mestariteos on Coenien lännenmukaelmalle aivan liian kova verrokki. Ja kun filmissä kovasti puhutaan menosta intiaanien maille, tuntuu yhden intiaanin näkeminen pettymykseltä. Mutta siitä kyllä piste Coeneille: on se kuitenkin yksi intiaani enemmän kuin Hathawayn versiossa. Tarkkaan ottaen toinenkin piste: toinen intiaanihan nähtiin alussa hirtettävien joukossa, paradoksaalisesti myöhemmän elokuvan hauskimmassa ja terävimmässä kohtauksessa. (HB)

DVD-Opas.fi

Tekijät

Ohjaaja: Joel Coen Ethan Coen
Pääosissa: Jeff Bridges Hailee Steinfeld Matt Damon Josh Brolin
Tarina: Joel Coen Ethan Coen (Charles Portisin romaanista)
Kuvaus: Roger Deakins
Musiikki: Carter Burwell

Traileri

Kommentit

Voit kommentoida elokuvia nimettömästi tai kirjautumalla sisään mm. Facebook tai Twitter tunnuksillasi.
blog comments powered by Disqus
Kommentointi on yhä testikäytössä, jos kohtaat ongelmia ilmoita siitä meille yhteydenottolomakkeella.

Ilmoitus

Tekniset tiedot

Vuosi: 2010Kesto: 112 minuuttia
Julkaisija: Finnkino 
  
 
Ikäraja:
(15)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikärajamerkintäuudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 15 vuotta.
VET: 252613  

Genre

© Heinäpään Viestintä Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle (Finnkino) ellei toisin mainita.
Toteutus:Viestintäratkaisut Webmaster Kirjaudu sisään