Tyttö kä­ve­lee syn­keän jär­ven ve­teen syn­keän pik­ku­kau­pun­gin pai­neen al­la. Täl­lai­nen mie­li­ku­va an­ne­taan par­hail­laan te­le­vi­sios­sa esi­te­tystä sar­jas­ta ta­ka­kant­ta ja trai­le­ria myö­ten. Ja sit­ten­kin: lop­pu­tu­los on kaik­kea muu­ta.

Tv-viih­de näyttää ny­kyään pe­rin kie­roon­tu­neel­ta, vaik­ka ei tril­le­rei­denkään luo­mis­sa lähtöa­se­tel­mis­sa ole ke­hu­mis­ta.

Var­maan­kin elämän sur­keus kiin­nos­taa osaa kat­so­jis­ta, mut­ta epäi­lenpä, että ikui­nen an­keut­ta­mi­nen pa­nee suu­ren osan po­ten­tiaa­li­sis­ta kat­so­jis­ta sul­ke­maan ko­ko too­san.

Pia­no-e­lo­ku­val­laan ai­koi­naan säväh­dyttä­nyt Ja­ne Cam­pion osoit­taa sar­jal­laan, että vir­taa löy­tyy yhä. Hyvä elo­ku­vaoh­jaa­ja peit­toaa vii­si tv-taus­tais­ta, ai­na­kin tällä ker­taa.

Sar­ja on vieh­keä, ta­val­laan ke­peän twin­peaks­mai­nen tun­nel­mal­taan, osa­not­ta­jat eivät tun­nu ste­reo­tyy­peiltä eikä elo suin­kaan ole niin sur­keaa kuin an­ne­taan ymmärtää. Nai­sen ase­maa ku­va­taan har­vi­nai­sen jär­kevällä ta­val­la. Myös nuor­ten elämää on suo­ras­taan ilo kat­sel­la. Tätä voi suo­si­tel­la.